TOSITARINOITA
POTILASMYSTEEREISTÄ

Syndrooma on podcast tosielämän potilasmysteereistä — tapauksista, jotka haastavat tieteen, järjen ja ihmisen kestokyvyn. Tarinoita, joissa elämä roikkuu ohuen hiuskarvan varassa. Ja toisaalta: joissa keho tekee mahdottomasta totta. Tarinoiden tutkiva luonne on tuttua true crime -genrestä, mutta Syndroomassa ei selvitellä rikoksia - vaan oikeita potilasmysteereitä.

UUSI JAKSO JOKA TORSTAI

UUSIN JAKSO

8. KANTAJA

Kesällä 1906 Long Islandilla puhkesi yllättävä lavantautiepidemia varakkaan perheen huvilassa. Seitsemän ihmistä sairastui, vaikka talo oli puhdas, ruoka tuoretta ja veden laatu moitteeton. Tauti vaikutti leviävän ilman näkyvää lähdettä – kunnes epidemiologi George A. Soper huomasi hälyttävän yhtäläisyyden useiden sairastuneiden perheiden välillä. Kaikkien kodeissa oli työskennellyt sama henkilö: keittäjä Mary Mallon.Mary oli terve, oireeton kantaja – ensimmäinen laatuaan Yhdysvalloissa. Hänen elimistössään elänyt bakteeri kulkeutui ruokien mukana kymmenille ihmisille, vaikka hän itse ei koskaan sairastunut. Tapauksesta tuli sekä lääketieteellinen läpimurto että eettinen umpisolmu: kuinka pitkälle yhteiskunta voi mennä yksilön vapauksien rajoittamisessa tartuntojen estämiseksi?

KAIKKI JAKSOT

8. JATKOSODAN HORKKA

Itsenäisyyspäivän erikoisjaksossa palataan Itä-Karjalaan vuoteen 1942 — aikaan, jolloin rintamalla alkaa levitä outo tauti, joka tekee miehistä hetkessä toimintakyvyttömiä. Lääkintähenkilöstö on ymmällään — eikä kukaan kykene selittämään, mitä miehille on tapahtumassa.
Jatkosodan keskellä suomalaiset sotilaat joutuvat kohtaamaan vihollisen, jota ei voi ampua, tykittää tai ajaa pois. Näkymätön vastustaja on tullut sotaan mukaan — eikä se tunne rajoja.

7. Unen vangit

1900-luvun alussa maailmaa riepottelee outo epidemia, joka ei muistuta mitään tunnettua tautia. Ihmiset vaipuvat syvään uneen, mutta pysyvät silti jollain tapaa hereillä. Unitauti kulkee läpi maiden hiljaa, katoaa yhtä mystisesti kuin ilmestyi — ja jättää jälkeensä potilaat, joita kukaan ei osaa auttaa.

6. OAKVILLEN SADE

Vuonna 1994 Washingtonissa Oakvillen asukkaat herääväät outoon sateeseen. Taivaalta ei tippunut tavanomaista vettä, vaan vierasta geelimäistä ainetta. Pian sateen jälkeen ihmiset alkavat sairastua. Mitä Oakvillen yllä tapahtui ja miksi viranomaiset päättivät vaieta tapahtuneesta?

Jakson käsikirjoitus Pieni Oakvillen kaupunki Washingtonin osavaltiossa oli tottunut hiljaisiin, lämpimiin aamuihin. Sinä aamuna mikään ei poikennut tavallisesta loppu kesän päivästä.

Silti ilmassa oli jotakin erilaista.Pieni, tuskin havaittava muutos – kuin odottava hiljaisuus ennen ukkosta, vaikka taivas oli vielä kirkas.Mutta kukaan ei ajatellut sitä sen enempää. Pienessä kaupungissa elämä kulkee omalla painollaan, eikä arki yleensä tarjoa yllätyksiä.

Vasta myöhemmin ymmärrettäisiin, että juuri tuosta aamusta puhuttaisiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin.

—

Elokuu 1994, Oakville, Washington.Dotty Hearn ja hänen tyttärensä Sunny Barclift työskentelivät pihalla kuten aina: he kitkivät rikkaruohoja, kastelivat kukkia ja hoitivat tilaa rutiininomaisella tottumuksella. Aurinko nousi hitaasti metsän takaa, ilma oli painostava ja hiljainen.

Kunnes matala, sykkivä ääni rikkoi hiljaisuuden.

Taivaalle ilmestyi helikoptereita neljä. Tummia koneita, jotka lensivät matalalla, suoraan heidän ylitseen, ja katosivat yhtä nopeasti kuin tulivat.

Hetken oli taas hiljaista. Sitten alkoi sataa.

Dotty huomasi ensimmäisenä, että jokin oli pahasti pielessä. Pisarat tuntuivat vääriltä – raskailta ja tahmeilta. Kun hän kumartui katsomaan maata, ruohon ja kukkien päällä kimalteli pieniä, kirkkaita, läpikuultavia palluroita.

Se ei ollut vettä.

Sunny kumartui ja tökkäsi kepin varovasti ruohon sekaan. Yksi pallura tarttui sen kärkeen.Hän nosti sen ilmaan ja tutki sitä läheltä. Se oli kirkas ja hyytelömäinen – tiivis, lähes eloperäisen tuntuinen. Sunny ei koskenut siihen paljain käsin, mutta näki miten se venyi ja liukui kepin päällä kuin lima. Dotty nauroi, hän arveli sen olevan siitepölyn jäännettä tai jotain eläinperäistä mönjää.Mutta hänen hymynsä hyytyisi nopeasti.

Aiemmin samana aamuna, noin viisi kilometriä Barcliftien tilalta, poliisi David Lacey ajoi rauhallista partiointikierrostaan. Vilkaistessaan taivaalle hän huomasi liikettä.

Yli puiden latvojen lensi joukko helikoptereita – tummia, ilman valoja ja ilman tunnuksia.Ne menivät niin matalalta, että poliisiauton ikkunat värisivät paineaallosta.

Oakville ei ollut sotilaskaupunki. Kukaan ei ollut tottunut näkemään tällaista liikennettä ilmassa. David hidasti ja seurasi, kun koneet kaarsivat pohjoiseen ja katosivat pilviin.Sitten tuli hiljaisuus.Ja hetken kuluttua — sade.

Geelimäisiä palluroita alkoi ropista poliisiauton tuulilasille.Lacey laittoi tuulilasinpyyhkijät päälle – mutta pyyhkijät vain levittivät liman ohueksi, sameaksi kalvoksi.

Hän pysäytti auton, nousi ulos ja kosketti limaa sormillaan.Aine oli viileää ja liukasta, kuin raakaa kananmunanvalkuaista. Lacey nyrpisti nenäänsä, pyyhkäisi sormet housuihinsa ja palasi kuskin paikalle.

Kierroksen päätyttyä Lacey ajoi kotiin ja kertoi oudoista pisaroista äidilleen, jonka kanssa hän asui. He pohtivat yhdessä asiaa ja etsivät järkevää selitystä – mutta sellaista ei ollut.

Muutamaa tuntia myöhemmin Lacey alkoi voida huonosti. Ensin hän tunsi lievää pahoinvointia. Sitten hänelle nousi kuume. Hän ajatteli, että viileä yö oli saanut hänet vilustumaan.

Kun Lacey meni tarkistamaan äitinsä vointia, hän huomasi myös tämän voivan huonosti. Äiti makasi kalpeana, hikoilevana ja sekavana. Lopulta molemmat joutuivat vuoteen omiksi – eivät tunneiksi, vaan useiksi päiviksi.

Vielä samana iltana Barcliftien tilalla Dotty Hearn alkoi tuntea olonsa omituiseksi.Aluksi hän ajatteli sen johtuvan vain pitkästä työpäivästä.Mutta pian hänen ihonsa alkoi kuumottaa, hiki nousi pintaan, ja huone pyöri kevyesti hänen ympärillään. Kun Dotty yritti kävellä olohuoneeseen, jalat tuntuivat pettävän alta.Hänen katseensa sumeni ja ajatus harhaili. Hän hapuili pöydänkulmaa, mutta hänen otteensa lipsui – ja hän kaatui lattialle.

Sunny kuuli kolahduksen keittiöstä ja ryntäsi paikalle.Hän näki Äitinsä makaamassa maassa, silmät puoliksi auki, hengitys pinnallisena. Hän ei reagoinut puheeseen eikä kosketukseen. Ambulanssi kutsuttiin, ja Dotty kiidätettiin Grays Harborin sairaalaan.

Sairaalassa lääkäri David Little totesi Dottylla sisäkorvainfektion, joka selitti huimauksen ja sekavuuden. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään ilmeistä syytä siihen, miksi oireet olivat alkaneet niin äkillisesti.

Kun Sunny palasi sairaalasta kotiin, talossa oli hiljaista ja oudon painostava tunnelma. Oven pielissä näkyi vielä hyytelöisiä jäänteitä sateesta – pieniä, läpikuultavia pisaroita, jotka kimmelsivät lattialla kuin ne olisivat eläneet omaa elämäänsä. Sunny avasi takaoven. Ja silloin hän näki heidän kissansa.

Eläin makasi oven edessä, turkki kosteana ja keho täristen.Sunny kumartui, ja kissa yritti nousta — mutta sen jalat pettivät saman tien alta.Se oksensi, vingahti heikosti… ja jäi sitten liikkumattomaksi. Sunny kääri sen pyyhkeeseen ja vei sisälle lämpimään, toivoen että se selviäisi yön yli. Aamulla kissa oli kuollut.

Sunny ei enää uskonut sattumaan. Ensin äiti kaatui kesken illan, nyt kissa kuoli yön aikana. Jokin näissä hyytelöisissä palluroissa sai terveet ihmiset ja eläimet sairastumaan.

oli tehnyt jotain — kyse ei voinut olla mistään harmittomasta luonnonilmiöstä.Sade oli muuttanut terveet ihmiset ja eläimet sekunneissa heikoiksi ja sekaviksi.

Sunny päätti, että selitys täytyi löytyä tästä limamaisesta aineesta.Mikä ikinä taivaalta oli pudonnut, se ei ollut tarkoitettu Oakvillen päälle. Hän keräsi hyytelöä muovipurkkiin, sulki kannen tiiviisti ja vei näytteen paikalliseen laboratorioon. Ensimmäinen mikroskooppianalyysi pysäytti teknikon.Näytteessä näkyi rakenteita, jotka muistuttivat ihmisen valkosoluja. Teknikko laati havainnostaan raportin.Mutta ennen kuin jatkoanalyysiin ehdittiin, kaikki tutkimus keskeytettiin — ilman selitystä.Viranomaisilta ei tullut vastausta, eikä laboratoriosta enää kommentteja.

Myöhemmin Washingtonin osavaltion terveysosaston mikrobiologi Mike McDowell sai haltuunsa toisen näytteen.Hän teki siitä perusteellisen analyysin — ja löysi aineesta kahta bakteerilajia: fluoresoivaa pseudomonasbakteeria ja entorobakteeri kloakeeta. Molemmat ovat bakteereja, joita esiintyy ihmisten ja eläinten suolistossa.

McDowell kuvaili näytettä “eloperäiseksi, mutta ilman tunnistettavia rakenteita.”Hänen mukaansa se vaikutti biologiselta… mutta ei selvästi elävältä. Ikään kuin se olisi ollut peräisin jostain, joka oli joskus elävää, mutta ei enää. Kun McDowell myöhemmin yritti palata tutkimukseen, näytteet olivat kadonneet hänen arkistostaan.

Eikä kukaan myöntänyt koskeneensa niihin. Kolmen viikon aikana Oakville sai kokea ilmiön yhä uudelleen.Geelimäisiä palasia putosi taivaalta peittäen pihat ja pellot.Ja ennen sadetta ihmiset olivat nähneet saman: tummia helikoptereita, lentämässä matalalla ilman valoja tai tunnuksia.

Pian sairastumisia alkoi tulla lisää. Joku sai kuumeen. Toinen kärsi pahoinvoinnista. Koirat ja karja alkoivat oireilla, jotkut eläimet kuolivat.

Yksikään ihminen ei menehtynyt, mutta oireille ei löytynyt mitään järkevää syytä. Oakvillen asukkaat ja toimittajat alkoivat esittää kysymyksiä, joihin kukaan ei suostunut vastaamaan. - Mitä taivaalta satoi?- Mistä aine oli peräisin?- Ja miksi ihmiset ja eläimet sairastuivat heti sen jälkeen? Kukaan ei antanut virallista selitystä. Ei lääkärit, ei laboratorion väki, ei valtio.

Ja kun vastaukset puuttuivat, syntyi lopulta neljä teoriaa — neljä erilaista selitystä tälle käsittämättömälle, hyytelömäiselle sateelle.

Ensimmäinen niistä oli lentokoneen jätevesiteoria.Dottya hoitanut lääkäri, David Little, ehdotti että taivaalta satanut hyytelö voisi olla niin sanottua blue icea — jähmettynyttä jätevesijäämää, joka irtoaa toisinaan lentokoneiden säiliöistä. Ajatus saattaisi selittää sairastumiset. Mutta teoria ei kestänyt tarkempaa tarkastelua.

Alueen lentoreitit käytiin läpi, eikä Oakvillen yllä ollut yhtään konetta tuona yönä.Lisäksi blue ice on aina sinistä — siksi se nimetään blue iceksi.Oakvillen limapallukat olivat sen sijaan täysin värittömiä ja läpikuultavia. Ja tärkein yksityiskohta, joka ei täsmännyt oli laboratoriotulos.Aine oli biologista, ei kemiallista. Lentokoneiden jätevesiteoria hylättiin siis nopeasti.

Toinen selitys oli meduusahypoteesi. Eräs asiantuntija ehdotti, että limapallurat voisivat olla meressä hajonneiden meduusojen jäänteitä, jotka olisivat nousseet ilmaan pommitusten paineaalloista ja pudonneet sateena maahan. Ajatus ei syntynyt tyhjästä: noin 50 kilometrin päässä Oakvillestä Yhdysvaltain laivasto oli pitänyt pommitusharjoituksia Tyynellämerellä juuri ennen ensimmäistä hyytelösadetta. Silti teoriaan jäi isoja epäkohtia.

Meduusojen solut ovat eukaryoottisia, eli niissä on tumat. Hyytelösateesta löytyneissä soluissa ei ollut. Lisäksi kukaan ei osannut selittää, miten meduusan kudos voisi pysyä kirkkaana, hajuttomana ja tuoreena useita päiviä kuumassa elokuun säässä. Meduusahypoteesi jäi silti elämään. Oudoksi ja kiehtovaksi ajatukseksi siitä, että meren elämä olisi satanut pienen kaupungin ylle kuin hiljainen, tahmea kuolema.

Kolmas teoria oli synkempi. Monet Oakvillen asukkaat uskoivat, että mystinen sade olisi biologisen kokeen tulosta.

He muistivat 1950-luvun skandaalin San Franciscosta:Operation Sea Spray, jossa Yhdysvaltain laivasto levitti Serratia bakteeria ilmaan testatakseen sen leviämistä väestössä.

Ihmisiä sairastui, ja totuus paljastui vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Kun Oakvillen näytteistä löytyi bakteereja, moni huomasi jotain pelottavan tuttua:ne muistuttivat mikrobeja, joita armeija oli käyttänyt testikokeissa ennenkin.

Lisäksi helikopterit, joita ihmiset näkivät ennen sadetta, sopivat täydellisesti tähän teoriaan. Virallisia todisteita tälle teorialle ei ole koskaan löydetty. Mutta monille Oakvillen asukkaille tämä jäi ainoaksi selitykseksi, joka tuntui järkeen käyvältä.

Neljäs teoria juontaa juurensa keski-ajalle asti. Jo 1300-luvulta lähtien Euroopassa on raportoitu ilmiöstä, jota kutsutaan nimillä “star jelly”, ”tähtihyytelö”. Ennen vanhaan ihmiset uskoivat, että nämä “tähtihyytelöt” putosivat taivaalta meteorisateiden yhteydessä — ikään kuin tähdet olisivat jättäneet jälkeensä sulaneen jäänteen.

Nykyiset biologit ovat selittäneet “tähtihyytelön” usein sammakoiden tai lintujen munasarjakudokseksi, joka paisuu kosteudessa. Kudosta on löydetty paikoista, joissa petoeläin on syönyt saaliinsa ja jättänyt osan elimistöstä maahan tai oksentanut sen ulos.

Mutta Oakvilleen tämä selitys ei pätenyt. Hyytelöt satoivat taivaalta ja ne peittivät kokonaisia peltoja. Ei mikään eläin olisi voinut synnyttää niin laajaa ilmiötä.

Yhtäkään teorioista ei ole koskaan todistettu todeksi — mutta jokainen kertoo jotakin siitä, miten ihmiset yrittivät ymmärtää selittämätöntä.

Dotty Hearn toipui lopulta. Mutta hänen terveytensä ei koskaan palannut täysin ennalleen. Hän kuoli vuonna 2007, 83-vuotiaana. Hänen tyttärensä Sunny on sanonut että joka kerta, kun sataa hän ajattelee sitä outoa päivää elokuussa 1994. Viranomaisilla ei ole tallessa näytteitä, raportteja eikä virallisia dokumentteja Oakvillen tapauksesta. Kaikki jäljet ovat kadonneet. Mutta yksi kysymys ei ole kadonnut mihinkään: Mitä Oakvillen yllä todella tapahtui? Oliko se luonnonilmiö? Onnettomuus? Vai jotakin, mitä ei koskaan olisi pitänyt tapahtua?

Lähteet: * King 5 News (1997): Oakville Blob remains a mystery * The Chronicle (Lewis County, WA, 1997): Oakville Residents Still Haunted by Blob Rain * Discovery UK (2023): The Oakville Blobs: The Mysterious Rain That Made People Sick * Mental Floss (2022): The Mystery of the Oakville Blobs * IFL Science (2023): The Oakville Blobs: In 1994, A Mysterious Gelatinous Goo Rained Down On Washington * Unsolved Mysteries (NBC, Season 9, Episode 6, 1997) * Legacy.com / The Kansas City Star (2007): Dotty Hearn obituary * Washington State Department of Health – Historical Correspondence (1994–1995) * Operation Sea Spray (US Navy records, 1950)

5. Näkymätön vieras

Vuonna 2021 neljä ihmistä eri puolilla Yhdysvaltoja sairastui mystiseen tautiin, jota ei pitänyt olla mantereella. Yhdysvaltain tautikeskus aloitti tutkimukset – mutta mikään ei sopinut yhteen. Yksi surullinen pesukarhu, tavallinen perhe ja kodin viaton esine kääntävät lopulta katseen kohti selitystä, jota kukaan ei ollut valmis uskomaan.

Jakson käsikirjoitus Vuonna 2021 Yhdysvaltain tautikeskus sai varoituksen, joka pysäytti koko laitoksen.Ihmisiä ympäri maata sairastui samaan, äärimmäisen harvinaiseen tautiin — sellaiseen, jota ei pitänyt esiintyä koko Amerikassa.

Yksi tapaus alkoi hiljaisesti, tavallisessa kodissa Teksasissa.Pian perheen lapsi makasi teho-osastolla tajuttomana, ja lääkärit olivat ymmällään.

Tutkijat tiesivät vain yhden asian: jokin näkymätön oli päässyt sisään — ja se ei ollut pysähtymässä.

Tutkijat eivät ymmärtäneet, mitä he olivat löytäneet.Oliko kyse luonnon oikusta — vai jostain paljon vaarallisemmasta?

—

Vuonna 2021 CDC – tautikeskus Atlantassa – sai hälytyksen. Eri puolilla Yhdysvaltoja alkoi tapahtua jotain merkillistä. Neljä ihmistä sairastui yhtä aikaa harvinaiseen tautiin, jota ei pitänyt olla uudella mantereella.

Tutkijoille se oli painajainen.Mistä nämä ihmiset olivat saaneet saman tartunnan?Oliko kyse tahallisesta teosta, vai jostain aivan muusta?

Yksi näistä neljästä tapauksesta tapahtui Pohjois-Texasissa.Se alkoi hiljaisesti, aivan tavallisena elokuun päivänä.

Josie Baker asui miehensä ja kahden lapsensa kanssa pienessä talossa, joka oli täynnä elämää — ja eläimiä. Josie oli ammatiltaan eläintenhoitaja ja heidänPerheeseensä kuului koiria, kissoja ja yksi erityinen lemmikki: kesy pesukarhu nimeltä Jinx.

Jinx oli älykäs eläin ja vähän - villi.Se osasi avata laatikoita, kiipeili verhoissa ja varasti ruokaa.Josie nauroi usein, että se käyttäytyi kuin perheen kolmas lapsi.

Eräänä päivänä, kun perhe palasi kotiin, Josie huomasi keittiössä kaamean sotkun.Keittiön kaapit olivat auki ja niiden sisältö oli tyhjennetty lattialle.Lattialla oli myös lasin sirpaleita ja tahmeaa nestettä, joka tuoksui voimakkaasti kukkasilta. Neste ja lasin sirpaleet olivat peräisin huonetuoksusta.

Jinx oli ilmeisesti onnistunut vetämään pullon hyllyltä ja sen sisältö oli levinnyt ympäri keittiötä muun sotkun joukkoon. Josie siivosi keittiön ja avasi talon ovet ja ikkunat tuulettaakseen talon.Hän ei arvannut, että tuona päivänä heidän kotiinsa oli päässyt näkymätön vieras, joka tulisi muuttamaan kaiken.

Muutamaa päivää myöhemmin Jinx alkoi käyttäytyä oudosti.Se oli unelias, ruokahaluton, eikä sen jalat kantaneet kunnolla.Josie vei pesukarhun eläinlääkärille, mutta syytä sen huonovointisuuteen ei löydetty.Pesukarhu kuoli pian sen jälkeen.

Perhe suri lemmikkiään. He hautasivat Jinxin takapihalle ja yrittivät jatkaa arkea. Mutta sitten perheen tytär, nelivuotias Lila alkoi voida huonosti. Ensin Lila alkoi oksennella, sitten hänelle nousi kuume. Päivän aikana Lilan tila huononi nopeasti: Hän ei enää pystynyt kävelemään kunnolla ja oli sekava ja itkuinen.

Josie ja hänen miehensä veivät tytön sairaalaan.Siellä lääkärit aloittivat välittömästi laajat tutkimukset — he ottivat verikokeita, skannauksia ja nesteanalyysit.Kaikki tulokset olivat epämääräisiä.

Lilan tila huononi nopeasti ja hänet siirrettiin teho-osastolle.Kun Lila menetti tajuntansa, lääkärit ottivat yhteyttä Atlantan tautikeskukseen CDC:hen.

Atlantassa CDC:n laboratoriossa saatiin pian tulokset näytteistä.Viljelylautaselle ilmestyi bakteeripesäke, jota ei pitänyt esiintyä Yhdysvalloissa, Burkholderia pseudomallei.

Tutkijat tiesivät heti, mitä se tarkoitti: Lila sairasti melioidoosia.Mutta he eivät ymmärtäneet, miten tämä trooppisten maiden mikrobi oli päätynyt Texasin maaperään. Kun toinen melioidoosi tapaus löytyi Minnesotasta ja kolmas Kansasista, neljäs myöhemmin myös Georgiasta, CDC:ssä ymmärrettiin, että kyse ei ollut yksittäisestä onnettomuudesta.Joku yhteinen nimittäjä oli olemassa.

CDC perusti työryhmän, joka alkoi koota yhteen jokaisen potilaan elämää päivä päivältä.Missä he olivat käyneet, mitä tuotteita he olivat käyttäneet, millaisten eläinten kanssa he olivat olleet kontaktissa. He ottivat satoja näytteitä: vesijohtovedestä, maaperästä, elintarvikkeista, kodin pinnoilta.He kävivät läpi kaiken – jopa ilmanvaihtosuodattimet ja pesuainepullot.

Tuloksia ei tullut.Kukaan sairastuneista ei ollut matkustanut ulkomaille, eikä kukaan ollut ollut tekemisissä trooppisten kasvien tai maaperän kanssa.

Tutkijat alkoivat epäillä jotakin karmivaa.

Koska melioidoosi on harvinainen mutta potentiaalisesti aseistettava tauti, CDC otti yhteyttä FBI:hin.Oliko joku levittänyt bakteeria tahallaan? Laboratorioissa testattiin, oliko bakteerikanta peräisin jostain tutkimuslaitoksesta.Mutta DNA-analyysi osoitti, että kanta oli luonnollinen – eikä sitä ollut koskaan ennen tavattu Yhdysvalloissa. Oli kuin tämä maaperän mikroskooppinen organismi olisi ilmestynyt tyhjästä.

Epidemiologi nimeltä Jennifer McQuiston, joka johti tutkintaa, huomasi jotakin.Yhdessä Texasin kodissa – Lilan perheen talossa – oli käytetty aromaattista huonetuoksua. Sama tuote löytyi myös Minnesotan ja Kansasin potilaiden kodeista.Se oli yhteinen tekijä, jota kukaan ei ollut aiemmin huomannut. Kun CDC testasi yhtä näistä pulloista, tulos oli välitön.Neste sisälsi elävää Burkholderia burk-hool-de-ria pseudo-mäl-li-ai-bakteeria.

Mysteerin ydin oli löytynyt.

Tutkimusjälki johti lopulta yhteen tuotantolinjaan Intiassa, jossa kyseistä huonetuoksua oli valmistettu.Tuote-erässä oli tapahtunut kontaminaatio — mahdollisesti vesi, jota käytettiin tuoksuseoksen valmistukseen, oli saastunut bakteerilla.

Kun tuotetta pullotettiin ja myytiin Yhdysvaltoihin, kukaan ei tiennyt, että jokainen suihkaus levitti hengenvaarallisia mikro-organismeja ilmaan.

Kun Lilan kotona Jinx pesukarhu rikkoi pullon ja levitti ainetta ympäriinsä, bakteeri pääsi myös Lila-tytön elimistöön todennäköisesti hengitysteitse.

Kyseistä huonetuoksua myytiin walmartissa, amerikkalaisten omassa Prismassa.

Tuote vedettiin välittömästi pois kaupan hyllyiltä ja.Kymmeniä tuhansia pulloja kerättiin takaisin.Tapaus sai kansainvälistä huomiota.

Lila Baker selvisi, mutta hänen toipumisensa kesti vuosia.Hän joutui opettelemaan uudelleen puhumaan ja kävelemään.Josie Baker kertoi myöhemmin, että hän ei pysty enää käyttämään mitään tuoksusuihkeita kotonaan.

“Kaikki näyttää turvalliselta, kunnes ei enää ole”, hän sanoi.

Tämä tapaus muutti pysyvästi tapaa, jolla Yhdysvalloissa tutkitaan harvinaisia infektioita.Se todisti, että globaaleissa tuotantoketjuissa jopa kodin koriste-esine voi kantaa tappavaa mikro-organismia.

Melioidoositapaukset ovat sittemmin olleet harvinaisia, mutta CDC pitää bakteerin edelleen valvontalistallaan.Tapaus lisäsi myös tarkastuksia ulkomailla valmistettuihin kosmeettisiin ja aromaterapeuttisiin tuotteisiin.

Neljä ihmistä, neljä osavaltiota.Yksi bakteeri, joka ylitti maanosat ja kaikki järjen rajat.

Josie Bakerin perheen tarina on koskettava, mutta samalla varoitus.Se kertoo siitä, kuinka hauras arki voi olla, ja kuinka näkymättömät riskit voivat piillä jokapäiväisissä esineissä.

Tällä kertaa tutkijoiden valppaus esti potentiaalisesti tuhoisan katastrofin.

Lähteet:

* Centers for Disease Control and Prevention (CDC): “Multistate Outbreak of Melioidosis — United States, 2021.” * Morbidity and Mortality Weekly Report (MMWR), Vol. 71, No. 5, 2022. * CDC: “Update on Aromatherapy Spray and Burkholderia pseudomallei Infections.” CDC Health Advisory, 2021. * CDC Press Release: “CDC identifies aromatherapy spray as source of melioidosis outbreak.” (22.10.2021) Associated Press: “CDC: Aromatherapy spray sold at Walmart linked to 4 rare bacterial infections.” (22.10.2021) CNN Health: “CDC identifies source of rare bacterial infections linked to aromatherapy spray.” (23.10.2021) The Guardian: “Aromatherapy spray sold at Walmart linked to rare tropical disease, CDC says.” (23.10.2021) BBC News: “US health agency finds exotic bacteria in aromatherapy spray.” (23.10.2021) NBC News: “Aromatherapy spray recalled after deadly bacterial infection.” (24.10.2021) Dance, D. A. B.: “Melioidosis: The Great Mimicker.” Transactions of the Royal Society of Tropical Medicine and Hygiene, 2014. Wiersinga, W. J. et al.: “Melioidosis.” New England Journal of Medicine, 2012. Limmathurotsakul, D. et al.: “Predicted global distribution of Burkholderia pseudomallei and burden of melioidosis.” Nature Microbiology, 2016. Mayo Clinic: “Melioidosis – Symptoms and causes.” (2023)

4. Kolme mieltä

Kolme onnettomuutta, kolme tavallista ihmistä – ja yksi arvoitus, joka yhdistää heidät. Mitä tapahtuu, kun aivot heräävät johonkin, jonka ei pitäisi olla mahdollista?Tämä on tarina Derek Amaton, Jason Padgettin sekä Orlando Serrellin uskomattomasta elämästä.

Jakson käsikirjoitus Kolme ihmistä, jotka eivät tunne toisiaan. Kolme elämää, jotka kulkevat eri puolilla Yhdysvaltoja. Heidän elämäänsä määrittää yksi ja sama arvoitus. Heitä yhdistää jokin, mitä tiede ei täysin ymmärrä. Mistä on kyse? Ja miksi juuri he?

DEREK AMATO

Vuonna 2006, kolmekymmentäyhdeksänvuotias Derek Amato matkusti kotikaupunkiinsa Etelä-Dakotaan. Hän oli tullut äitinsä luo – viettämään viikonloppua ystäviensä kanssa, grillijuhlien merkeissä.

Jossain vaiheessa iltaa, joku heitti jalkapallon kohti uima-allasta. Derek yritti napata pallon — ja putosi samalla altaaseen. Mutta juuri siinä kohdassa, vesi oli matalaa. Hän iski päänsä altaan betonipohjaan.

Ystävät näkivät, miten hän vajosi veden alle. Hän menetti tajuntansa – mutta vain hetkeksi. Kun Derek nousi pintaan, hän oli sekava ja kalpea.

Hänet kiidätettiin sairaalaan. Lääkärien mukaan onnettomuus aiheutti vakavan aivotärähdyksen, osittaisen kuulonmenetyksen vasemmassa korvassa — ja muistin heikentymistä. Sairaalassa ei kuitenkaan havaittu kallonsisäisiä vuotoja tai vakavia vaurioita. Derek kotiutettiin jatkotarkkailuun äitinsä luo.

Seuraavat päivät Derek vietti lähes kokonaan unessa. Hän nukkui pitkiä jaksoja, välillä osittain tajuttomana. Muutaman päivän kuluttua hänen olonsa alkoi kirkastua. Hän palasi ystävänsä luo — viettämään viimeistä iltaa ennen kotiin lähtöä.

Ystävän kotona oli piano, johon Derek ei ollut aiemmin kiinnittänyt juurikaan huomiota.

Mutta nyt jokin siinä veti häntä puoleensa — kuin jokin olisi kutsunut häntä luokseen.

Hän istuutui pianon ääreen ja hänen sormensa alkoivat tanssia koskettimilla.

Hän soitti sointuja ja melodioita, jotka muodostivat musiikkia — harmonista ja kaunista. Hänen Ystävänsa jäivät kuuntelemaan, hiljaa. Derek soitti tuntikausia, keskeytyksettä.

Seuraavana päivänä Derek meni äitinsä kanssa paikalliseen musiikkikauppaan. Kaupassa Derek istui alas pianon ääreen ja alkoi soittaa. Hänen Äitinsä silmät täyttyivät kyynelistä.

Myyjä kuunteli Derekin soittoa ja kysyi, kuinka kauan hän oli soittanut pianoa. Derek vastasi: “Noin viisi tuntia.”

Derek ei ollut koskaan ennen uima-altaalla tapahtunutta onnettomuutta ollut musikaalinen.

Hän ei ollut koskaan opetellut nuotteja, eikä koskaan istunut pianon ääreen. Ja silti – nyt – hän soitti kuin olisi harjoitellut koko elämänsä.

JASON PADGETT

31-vuotias Jason Padgett asui Washingtonin osavaltiossa ja työskenteli huonekalumyyjänä. Hänen elämänsä oli hyvin tavanomaista nuoren miehen elämää. Työtä, iltoja ystävien kanssa ja satunnaisia karaokereissuja paikallisiin baareihin.

Syyskuun iltana vuonna 2002 Jason oli ystävänsä kanssa karaokebaarissa. Illan päätteeksi heidän poistuessa baarista, kaksi miestä seurasi heitä ulos.

Hyökkäys tuli yllättäen.

Heitä seuranneista miehistä toinen iski Jasonia päähän ja hän kaatui maahan ja menettäen tajuntansa. Jason heräsi hetken päästä, sekavana ja verisenä. Hänet kuljetettiin sairaalaan.

Lääkärit kertoivat hänen kärsivän aivotärähdyksestä ja lisäksi hänellä oli ruhjeita kasvoissaan – mutta hän selvisi ilman vakavia vammoja. Hänet kotiutettiin seuraavana päivänä.

Muutaman päivän kuluttua Jason huomasi, että jokin oli muuttunut. Kun hän katsoi ympärilleen, hän näki maailman täynnä kuvioita – ympyröitä, kolmioita ja toistuvia muotoja, jotka täyttivät hänen näkökenttänsä.

Hän otti tavakseen piirtää näitä näkemiään kuvioita. Hän kantoi vihkoa mukanaan ja piirsi käsin, yhä uudelleen, kuvioita, jotka hänen mielestään kuvastivat todellisuutta sellaisena kuin hän sen nykyään näki. Monimutkaisia kuvioita, spiraaleja ja symmetrisiä kaaria. Hän ei tiennyt, mitä ne tarkoittivat. Mutta ne tuntuivat todellisilta.

Eräänä päivänä kahvilassa istuessaan Jason piirsi tuttuun tapaansa. Viereiseen pöytään sattui istumaan fyysikko, joka jäi katsomaan hänen vihkoaan. Hetken päästä hän kysyi Jasonilta tietääkö tämä mitä hän piirtää? Jason pudisti päätään. Fyysikko kertoi piirrosten olevan fraktaaleja. Sellaisia kuvioita piirtävät ihmiset jotka ymmärtävät edistynyttä matematiikkaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku osasi nimetä, mitä Jason todella teki.

Jason ei vain koskaan ollut ollut erityisen kiinnostunut tieteestä, eikä hänellä ollut akateemista taustaa. Hän ei ollut koskaan opiskellut matematiikkaa pakollisia kursseja enempää.

Fyysikko kehotti häntä ottamaan yhteyttä tutkijoihin. Myöhemmin Jason tapasi neurotieteilijöitä, joiden joukossa oli professori Allan Snyder – tutkija, joka oli erikoistunut luovuuden ja aivovaurioiden yhteyteen.

Aivokuvantamisissa paljastui poikkeuksellinen aktiviteetti. Hänen parietaalilohkonsa eli se aivojen osa, joka säätelee muun muassa avaruudellista hahmottamista, ja visuaalisen prosessoinnin alueet toimivat eri tavalla kuin keskivertoihmisellä.

Tutkijat totesivat, että Jason Padgett näki maailman matemaattisesti. Jason ei kuitenkaan kokenut itseään neroksi. Aluksi hän piti kokemustaan rasittavana – hän näki kuvioita kaikkialla, eikä pystynyt olemaan ajattelematta niitä.

Vähitellen hän alkoi piirtää, opiskella ja ymmärtää, mitä hänen mielessään tapahtui.

“En voi olla näkemättä matematiikkaa. Jokainen liike, jokainen valo – on osa kaavaa, joka toistuu loputtomasti.”

Jason Padgett oli joutunut väkivallan uhriksi, mutta sen seurauksena hänen mielensä avautui tavalla, jota kukaan ei pysty ymmärtämään.

ORLANDO SERRELL

Palataan ajassa vielä vuoteen 1979. Orlando Serrell oli tavallinen kymmenvuotias poika. Kauniina kesäpäivänä Orlando pelasi baseballia ystäviensä kanssa kotikaupungissaan Virginiassa.

Ottelu oli jo loppuillaan, kun joku löi pallon suoraan hänen suuntaansa. Orlando ei ehtinyt väistää ja pallo osui voimalla hänen päähänsä. Hän kaatui iskun voimasta maahan, mutta nousi hetken päästä ylös. Hän tunsi päässään jomotuksen, mutta käytännössä hän vain ravisteli päätään ja jatkoi peliä.

Hänen ei tarvinnut mennä lääkäriin, ja kotiin päästyään hän vain ohimennen mainitsi asiasta vanhemmilleen. Seuraavana päivänä pää tuntui jo täysin normaalilta ja Orlando jatkoi elämäänsä tavalliseen tapaan.

Kuukausia onnettomuuden jälkeen Orlando alkoi huomata jotakin outoa. Hän muisti tarkasti sen päivän, jolloin pallo oli osunut häneen — Hän muisti kristallin kirkkaasti kaiken päivästä millainen sää oli ollut, mitä hän oli päivän aikana syönyt ja ihmisten kasvot ympärillään. Mutta hän muisti tarkasti myös onnettomuutta seuranneen päivän. Ja sitä seuraavan.

Vähitellen hän tajusi, ettei kyse ollut sattumasta. Hän pystyi palauttamaan mieleensä jokaisen päivänsä, yksityiskohtaisesti, ikään kuin hänen elämänsä olisi tallennettu elokuvana, jota hän saattoi kelata taaksepäin. Orlandolla ei ollut muita oireita. Ei päänsärkyä, ei kuulonmenetystä, ei fyysisiä muutoksia. Mutta hänen muistinsa oli muuttunut tavalla, joka ylitti normaalin käsityskyvyn.

Orlandoa tutkittiin useissa yliopistoissa, mutta hänen aivokuvissaan ei näkynyt merkittäviä rakenteellisia poikkeavuuksia. Kaikki vaikutti normaalilta. Ainoa ero oli se, että hän pystyi palauttamaan mielessään jokaisen päivänsä, ikään kuin ne olisivat tallessa filmikelana, jota hän voi kelata taaksepäin.

Vasta vuonna 2006 ilmiö sai nimen: hyperthymesia – poikkeuksellisen tarkka, lähes täydellinen episodinen muisti.

Kun Orlandoa myöhemmin haastateltiin, hän sanoi, ettei hän koskaan enää unohtanut mitään sen jälkeen, kun pallo osui hänen päähänsä. Mutta hän eikä kukaan muu osannut selittää miksi.

Orlando Serrell elää edelleen Virginian alueella, ja hänen muistinsa toimii yhä samalla tavalla kuin yli neljäkymmentä vuotta sitten.

Kolme ihmistä. Kolme erilaista elämää. Derek Amato – tavallinen mies, joka löi päänsä uima-altaaseen ja heräsi pianistina. Jason Padgett – väkivallan uhri, joka alkoi nähdä maailman matematiikkana.

Ja Orlando Serrell – koulupoika, joka sai pallosta päähänsä ja muistaa jokaisen päivänsä sen jälkeen.

Eri paikat, eri vuodet, eri tarinat. Mutta yksi yhteinen piirre: hetki, jolloin isku päähän muutti heidän aivonsa – ja heidän elämänsä.

Lääketieteessä tällaista ilmiötä kutsutaan hankituksi savant -oireyhtymäksi. Englanniksi Acquired Savant Syndrome.

Se on äärimmäisen harvinainen neurologinen tila, jossa aivovamman, sairauden tai traumaattisen tapahtuman jälkeen ihminen kehittää kyvyn, jota hänellä ei aiemmin ollut – ja usein kyvyn, joka ylittää normaalin lahjakkuuden rajat.

Maailmassa tunnetaan vain muutamia kymmeniä tällaisia tapauksia.

Suurin osa savant-ilmiöistä liittyy synnynnäisiin piirteisiin – kuten autismikirjon tai kehityshäiriöiden yhteyteen.

Mutta hankittu savant syntyy tyhjästä, aivojen muutoksesta, jota ei täysin ymmärretä.

Yksi selitys liittyy neuroplastisuuteen – aivojen kykyyn muokkautua, oppia ja järjestää hermoverkkoja uudelleen.

Kun tietyt alueet vaurioituvat, toiset voivat ottaa tehtävän haltuun – joskus tavalla, joka vapauttaa kyvyn, jota ei ennen ollut.

Toinen teoria on niin sanottu paradoksaalinen fasilitointi: kun aivojen tietyt osat hiljenevät vamman seurauksena, toiset alueet aktivoituvat voimakkaammin. Tämä saattaa avata pääsyn hermoverkkoihin, jotka normaalisti pysyvät piilossa.

Derek Amaton tapauksessa vaurio löytyi vasemmasta ohimolohkosta, joka liittyy kuulohavaintoihin ja musiikin käsittelyyn.

Jason Padgettilla poikkeavuuksia havaittiin parietaalilohkossa, alueella, joka vastaa avaruudellisesta hahmottamisesta ja visuaalisesta prosessoinnista. Orlando Serrellillä taas aivokuvissa ei nähty selkeää vauriota, mutta trauma oli todellinen – ja sen jälkeen hänen muistinsa ei enää toiminut kuten ennen.

Tutkijat ovat yrittäneet mallintaa ilmiötä jo vuosikymmeniä, mutta varmaa selitystä ei ole. Näissä tapauksissa aivot näyttävät avaavan yhteyksiä, joita normaalisti emme käytä.

Darold Treffert , trefërt lääkäri ja savant-ilmiön pitkäaikainen tutkija, on kuvannut tätä ilmiötä “aivojen salaiseksi varastoksi” – kyvyiksi, jotka ovat olemassa, mutta joita emme tavallisesti tavoita.

Hänen mukaansa hankittu savant on kuin “vahingossa herännyt nero”. Ei yliluonnollinen, ei mystinen – vaan inhimillinen todiste siitä, että aivot ovat monimutkaisemmat kuin ymmärrämme.

Hankittu savant -oireyhtymä on yksi lääketieteen harvinaisimmista ilmiöistä.

Se ei ole sairaus, eikä lahja – vaan jotain siltä väliltä. Vahingon seuraus, joka avaa oven, jota ei ollut tarkoitus avata.

Ehkä meidän mielessämme on alueita, joihin emme normaalisti pääse. Taitoja, jotka pysyvät piilossa, koska emme tarvitse niitä – tai emme vain osaa niitä etsiä. Kun vahinko rikkoo yhteyden, aivot rakentavat uusia reittejä. Ja joskus, vahingossa, ne avaavat jotain, mitä ei ollut tarkoitettu näkyväksi.Tiede tutkii, mittaa ja kuvaa, mutta ei vieläkään ymmärrä täysin, miksi jotkut ihmiset heräävät vahingon jälkeen erilaisina – lahjakkaampina, herkemmin näkevinä tai kuulevina.

Ehkä kysymys ei ole vain siitä, mitä aivot voivat tehdä, vaan siitä, mitä ne pitävät sisällään.

Derek Amato sanoi kerran, että hän ei opettele musiikkia, hän vain seuraa sitä, mitä hänen mielessään liikkuu.

Jason Padgett näkee fraktaalin jokaisessa vesipisarassa. Ja Orlando Serrell ei ole unohtanut ainuttakaan päivää sitten vuoden 1979.

Kolme ihmistä, kolme onnettomuutta, ja yksi yhteinen mysteeri. Ehkä aivojemme sisällä on kykyjä, joita emme koskaan opi käyttämään – ja ehkä joskus, sattumalta, yksi niistä herää.

Lähteet: Treffert, D. A. (2014). Acquired Savant Syndrome: Sudden Genius. Wisconsin Medical Society. Treffert, D. A. (2010). Islands of Genius: The Bountiful Mind of the Autistic, Acquired, and Sudden Savant. Jossey-Bass. Treffert, D. A. & Snyder, A. (2006). “Savant syndrome: An extraordinary condition.” Philosophical Transactions of the Royal Society B. Snyder, A. (2009). “Explaining and inducing savant skills: privileged access to lower level, less-processed information.” Philosophical Transactions of the Royal Society B. Padgett, J. & Seaberg, M. (2014). Struck by Genius: How a Brain Injury Made Me a Mathematical Marvel. Houghton Mifflin Harcourt. Wiseman, R. (2018). The Intelligence Trap. (Luku: “Sudden Genius”). Treffert Center – case studies and archives, Fond du Lac, Wisconsin. The Guardian: “How a brutal attack turned a man into a maths genius.” (2014). BBC Future: “The man who became a maths genius after a mugging.” (2016). ABC News: “After Head Injury, Man Becomes Musical Genius.” (2013). NBC News / Today Show – Derek Amato haastattelu (2008). NPR: “From Brain Injury To Musician: Derek Amato’s Story.” (2015). CBS News / 60 Minutes: “Instant Recall: The Man Who Never Forgets.” (2010). The Guardian: “The boy who couldn’t forget.” (2010). LiveScience: “How Some People Remember Every Day of Their Lives.” (2012).

3. Love Canal

1970-luvun lopulla nuori äiti Lois Gibbs elää rauhallista arkea Niagaran putousten lähellä, Love Canal -nimisessä lähiössä. Kun hänen poikansa sairastuu selittämättömästi ja naapurustossa alkaa tapahtua outoja asioita, Lois alkaa epäillä, että taustalla on jotain synkempää. Pian hänen sitkeä taistelunsa paljastaa totuuden, jota kukaan ei olisi halunnut tietää.

Jakson käsikirjoitus Niagara Falls, 1970-luku.Tavallinen amerikkalainen lähiö. Siistit kadut, valkoiset talot, lasten äänet pihalla. Paikka, jossa mikään ei näytä vaaralliselta. Mutta pian ihmiset alkoivat sairastua. Ensin lapset. Sitten aikuiset.

Kellareissa leijui haju, jota kukaan ei osannut selittää. Vesi näytti oudolta. Viranomaiset sanoivat, ettei syytä huoleen ole.

Mutta he olivat väärässä…

1970-luvun lopulla, vain muutaman kilometrin päässä Niagaran putouksista, sijaitsi rauhallinen asuinalue nimeltä Love Canal. Se näytti tavalliselta amerikkalaiselta lähiöltä: siistit kadut, samanlaiset valkoiset talot, hortensioita pihoilla ja lasten polkupyöriä nurmikolla ilta-auringossa.

Tällainen oli myös Lois Gibbsin koti. Hän oli nuori kahden lapsen äiti. Arki kului koulumatkojen, ruoanlaiton ja naapureiden kanssa jutustelun parissa. Elämä tuntui vakaalta ja turvalliselta – kunnes hänen poikansa sairastui.

Louisin poika, kutsumme häntä tässä jaksossa Michaeliksi, oli vasta viisivuotias. Hän oli iloinen ja energinen lapsi, joka rakasti leikkiä ulkona ja pyöräillä koulun pihalla. Mutta yhtäkkiä hänen terveytensä alkoi luhistua.

Ensin tulivat päänsäryt.Sitten vatsakivut ja jatkuva väsymys.Poika oli kalpea, ärtynyt ja usein kuumeinen.

Lois kuljetti häntä lääkäriltä toiselle, mutta kukaan ei osannut sanoa, mikä poikaa vaivasi.Lääkärit epäilivät milloin allergiaa, milloin stressiä, mutta mikään hoito ei auttanut. Yöllä Lois valvoi poikansa vierellä, kuunnellen hänen hengitystään ja toivoen, että seuraavana aamuna hän voisi paremmin.

Samaan aikaan kotona alkoi tapahtua outoja asioita. Kellarissa leijui haju, joka ei tuntunut tulevan viemäristä. Sateen jälkeen lattialle nousi vettä – öljyistä, sateenkaaren väreissä kimaltavaa.

Eikä Michael ollut ainoa, joka sairastui. Naapuruston lapsilla oli ihottumia ja hengitysvaikeuksia, osa naisista koki toistuvia keskenmenoja, ja lemmikkejä kuoli ilman selkeää syytä.

Eräänä päivänä Lois oli koululla, jossa Michael kävi ensimmäistä luokkaa. Hän kuuli ohimennen opettajan keskustelun toisen vanhemman kanssa. Vanhempi oli huolissaan, koska koulun leikkipaikan takana, lähellä metsikköä, lapset olivat löytäneet outoja, ruostuneita tynnyreitä. Niiden ympärillä maaperä oli pehmeää ja haisi pahalta.

Kun tynnyrit kaivettiin esiin, osa niistä vuoti outoa nestettä.Niiden sisältöä ei osattu heti tunnistaa. Haju oli kuitenkin niin voimakas, että jotkut vanhemmat kielsivät lapsiaan menemästä alueelle enää.

Lois alkoi epäillä, voisiko hänen poikansa sairaus liittyä jotenkin ympäristöön.

Hän alkoi jutella naapureiden kanssa ja keräsi listan sairauksista ja oireista.

Päänsärkyjä, ihottumia, hengitysvaikeuksia, keskenmenoja. Lista oli pitkä – ja hätkähdyttävän samankaltainen perheestä toiseen.

Kun Lois vei havaintonsa viranomaisille, häntä kuunneltiin kohteliaasti – ja unohdettiin saman tien. Sanottiin, että kyse oli sattumasta. Mutta Lois ei uskonut siihen.

Hän jatkoi asian selvittämistä ja onnistui saamaan käsiinsä kaupungin vanhoja kaavoituspapereita ja tonttikarttoja. Niissä toistui heidän kotipaikkansa nimi, – Love Canal – mutta myös nimi jota hän ei ollut ennen kuullut: Hooker Chemical Company.

Love Canal oli saanut nimensä 1800-luvulla insinööri William Love’n mukaan, joka halusi rakentaa kanavan Niagaran joen ja Ontario-järven välille.Hanke epäonnistui, ja jäljelle jäi puoliksi kaivettu kanava – tyhjä, veden täyttämä uoma.

1930-luvulta lähtien alueella toimi teollisuutta, ja Hooker Chemical Company käytti hylättyä kanavaa jätteidensä kaatopaikkana.Vuosien aikana sinne haudattiin yli 20 000 tonnia kemiallista jätettä: torjunta-aineita, liuottimia ja dioksiinia – aineita, joiden tiedetään aiheuttavan syöpää.

Kun kanava täyttyi, yritys peitti sen savella ja maalla ja myi alueen kaupungille yhden dollarin hintaan.Kauppakirjaan lisättiin lause: yritys ei vastaa mahdollisista tulevista vahingoista.

Kun tiedot Love Canalin historiasta alkoivat levitä, yhteisö järkyttyi.Se, mitä oli pidetty tavallisena idyllisenä asuinalueena, olikin rakennettu suoraan kemikaalihautauksen päälle. Kellarit, joissa oli vuosien ajan ollut outo haju.Vesi, joka näytti välillä öljyiseltä.ihmiset, jotka sairastuivat ilman selvää syytä. Kaikki sai uuden merkityksen.

Kun Lois alkoi kertoa löydöksistään muille, ihmiset jakaantuivat kahtia.Osa ajatteli, että kyse oli liioittelusta. Että ei ollut mahdollista, että kokonainen naapurusto olisi rakennettu myrkyllisen jätteen päälle.Toiset kuitenkin tunnistivat heti oireet, joista Lois puhui. Heillä oli samoja ongelmia – päänsärkyjä, ihottumaa, väsymystä.

Yhteisön sisällä alkoi liike. Ihmiset kokoontuivat toistensa olohuoneisiin, toivat mukanaan lääkereseptinsä ja sairaalakuitit. He vertailivat oireita, tekivät taulukoita, piirsivät karttoja siitä, missä sairastumisia esiintyi eniten.Kuvio alkoi hahmottua. Ja sen keskiössä oli koulu – juuri se paikka, jossa heidän lapsensa viettivät suurimman osan päivästään.

Lois ja muut vanhemmat yrittivät saada viranomaisia tutkimaan asiaa. He ottivat yhteyttä kaupungin terveyslautakuntaan, osavaltion ympäristöviranomaisiin ja jopa Yhdysvaltain terveysministeriöön.Aluksi vastaukset olivat samoja: ei näyttöä syy-seuraussuhteesta. Ei syytä huoleen.

Mutta Lois ei luovuttanut.Hänestä oli tullut päättäväinen. Hänellä ei ollut tieteellistä koulutusta, mutta hän oppi nopeasti, kuinka virallisia asiakirjoja haettiin, miten raportteja luettiin ja mitä termejä piti käyttää, jotta viranomaiset ottaisivat hänet vakavasti.

Lopulta hän sai järjestettyä tapaamisen New Yorkin terveysviraston tutkijoiden kanssa. He lupasivat ottaa maaperänäytteitä ja tutkia alueen vettä.

Tulokset olivat järkyttäviä.Maaperästä ja pohjavedestä löytyi yli 80 erilaista kemiallista yhdistettä, joista osa oli tunnettuja syöpää aiheuttavia aineita – bentseeniä, klorobentseeniä ja dioksiinia.Useiden aineiden pitoisuudet ylittivät turvalliset raja-arvot sadoilla kerroilla.

Viranomaiset eivät voineet enää kiistää asiaa.Kesällä 1978 New Yorkin osavaltion kuvernööri julisti Love Canalin hätäalueeksi. Koulu suljettiin välittömästi, ja ensimmäiset perheet siirrettiin pois kodeistaan. Kukaan ei silti osannut vielä sanoa, kuinka laajalle saastuminen oli levinnyt.

Sadevesi oli vuosien varrella kuljettanut kemikaaleja maaperässä, ja ne olivat tihkuneet kellareihin ja puutarhoihin.Monet naapuruston perheet tunsivat syyllisyyttä – he olivat rakentaneet elämänsä paikkaan, joka oli osoittautunut vaaralliseksi, vaikka tietenkään he eivät olleet tehneet mitään väärää.

Kun uutinen levisi, paikalle saapui toimittajia ympäri maata.Televisio näytti kuvia asukkaista, jotka seisoivat mielenosoituksissa käsissään kylttejä, joissa luki “Evakuoikaa meidät nyt” ja “Meitä myrkytetään omissa kodeissamme”.Lois Gibbsistä tuli heidän äänensä.Hän puhui kameroille, kirjoitti kirjeitä poliitikoille ja järjesti yhteisön protesteja.

Yhdessä vaiheessa hän jopa meni Washingtoniin ilman virallista kutsua ja onnistui tapaamaan Yhdysvaltain hallinnon edustajia. Hän kertoi heille, miltä tuntuu pelätä oman lapsensa puolesta joka päivä – ja asua paikassa, jossa maaperä itsessään on vaarallinen.

Lopulta hallitus ryhtyi toimiin. Presidentti Jimmy Carter julisti Love Canalin kansalliseksi katastrofialueeksi ja määräsi satojen perheiden evakuoinnin.Tämä oli ensimmäinen kerta Yhdysvaltojen historiassa, kun ympäristön saastuminen johti viralliseen liittovaltion hätätilaan ja suurimittaiseen väestönsiirtoon. Evakuointi ei ollut helppoa. Monet perheet eivät halunneet lähteä kodeistaan, jotka olivat heidän koko elämänsä säästöjen arvoisia. Toiset taas eivät voineet jäädä – heidän lapsensa olivat sairaita, ja lääkärit varoittivat jatkuvasta altistumisesta.

Kaupunki, joka oli joskus ollut elävä ja tiivis yhteisö, hiljeni vähitellen.Kadut tyhjenivät, ikkunat naulattiin kiinni, ja talot jätettiin odottamaan purkamista tai puhdistusta.

Love Canalin tapaus herätti kysymyksiä, jotka ulottuivat paljon Niagara Fallsia pidemmälle.Kuinka moni muu alue maassa kätki samanlaisen menneisyyden?Kuinka monta tynnyriä oli haudattu peltojen ja puistojen alle – ilman, että kukaan tiesi?

Vuonna 1980 säädettiin laki, joka tunnetaan nimellä Superfund Act.Se antoi viranomaisille mahdollisuuden tutkia ja puhdistaa vaarallisesti saastuneita alueita sekä velvoittaa saastuttajat maksamaan kustannukset.Love Canalista tuli tämän lain ensimmäinen kohde. Hooker Chemical, joka oli myöhemmin sulautunut osaksi Occidental Petroleum oksidentäl petrooliam-yhtiötä, määrättiin maksamaan satoja miljoonia dollareita korvauksia ja puhdistuskuluja.

Mutta vaikka laki ja korvaukset tulivat voimaan, monille alueen asukkaille se ei ollut lohdutus.He olivat menettäneet kotinsa, terveytensä ja yhteisönsä – asiat, joita ei voi mitata rahassa.

Lois Gibbs muutti pois Niagara Fallsista ja omisti loppuelämänsä ympäristöaktivismille.Hän perusti järjestön nimeltä Center for Health, Environment and Justice, joka auttoi muita yhteisöjä tunnistamaan ja taistelemaan vastaavia ongelmia vastaan.Hänestä tuli symboli sille, mitä yksi ihminen voi saada aikaan, kun hän kieltäytyy vaikenemasta. Loisin poika toipui vähitellen, mutta hänen lapsuudestaan jäi varjo. Lois on kertonut myöhemmin, että vaikka hänen poikansa toipui, hän ei koskaan täysin vapautunut siitä pelosta, jonka vuodet Love Canalissa jättivät.

Mutta hänen poikansa sai mahdollisuuden kasvaa aikuiseksi, rakentaa oman elämänsä ja jättää taakseen kaupungin, joka oli kerran sairastuttanut hänet.Se ei ollut kaikkien naapureiden kohtalo. Monet Love Canalin lapsista kärsivät pysyvistä terveysongelmista, ja useat alueen perheet menettivät läheisiään sairauksille, joiden yhteys myrkkyihin on jäänyt epäselväksi, mutta ei unohdetuksi.

Nykyään Love Canalin alue näyttää jälleen tavalliselta asuin-alueelta.Osa alueesta on puhdistettu, ja sinne on rakennettu uusia koteja.Mutta menneisyys ei ole kadonnut kokonaan.

Osa alueesta on yhä aidattu, ja maaperää seurataan säännöllisesti. Monet entiset asukkaat eivät koskaan palanneet – he sanoivat, etteivät enää voisi tuntea oloaan turvalliseksi maalla, joka kerran myrkytti heidän perheensä.

Lähteet: – U.S. Environmental Protection Agency (EPA): Love Canal Tragedy – official summary of the case and its consequences – United States Department of Justice: Occidental Chemical Corporation (Hooker Chemical) Superfund Settlements – The New York Times (1978–1980): multiple articles on the Love Canal evacuation and Lois Gibbs’s activism – PBS American Experience: Poisoned Ground – The Tragedy of Love Canal (documentary and website) – National Library of Medicine: Health Effects of Hazardous Waste Exposure on Love Canal Residents – Centers for Disease Control and Prevention (CDC): Love Canal Emergency Declaration, 1978 – University at Buffalo Archives: Love Canal Collection – Gibbs, Lois: Love Canal: My Story (1982) – Lois’s own account of the events – U.S. Congress: Comprehensive Environmental Response, Compensation, and Liability Act of 1980 (Superfund) – BBC News: How Love Canal became a national symbol for toxic waste (2023) – History.com Editors: Love Canal – concise historical overview – Smithsonian Magazine: The Woman Who Brought Love Canal to Light (interview with Lois Gibbs) – Niagara Gazette Archives: local news from 1977–1981 – The Guardian: The lasting legacy of Love Canal – and what it means for environmental justice today

2. Jäätynyt aika

19-vuotias Jean Hilliard katoaa keskellä yötä -30 °C pakkasessa. Aamulla hänen ruumiinsa löydetään jäätyneenä maasta. Tämä on tarina yöstä, joka pysäytti ajan – eikä mikään ollut sen jälkeen ennallaan.

Jakson käsikirjoitus Eletään poikkeuksellisen kylmää joulukuuta vuonna 1980 Pohjois-Minnesotassa, Yhdysvalloissa. Pakkanen on kivunnut yli kolmenkymmenen asteen. Tie halkoo autiota maisemaa. Nuori nainen harhailee toivottomana yön pimeydessä etsien apua. Aamun sarastaessa, hänen ruumiinsa löydetään jäätyneenä hangesta.

Mutta …. kylmä yö ei päästänyt otettaan – ei vielä pitkään aikaan.

Jean Hilliard oli 19-vuotias opiskelija Lengbystä, noin tuhannen asukkaan yhteisöstä Pohjois-Minnesotasta. Hän oli hiljainen, mutta sosiaalinen nuori nainen, joka työskenteli osa-aikaisesti paikallisessa kaupassa ja asui vielä vanhempiensa kanssa.

Lengby oli tyypillinen maaseutukaupunki – pitkiä peltoja, tiheitä metsiä ja talvisin jatkuvaa pakkasta.

Vuosi 1980 oli ollut erityisen kylmä. Joulukuun puolivälissä lämpötila laski lähes joka yö alle –25 °C:een. Tähän aikaan vuodesta ajomatkat olivat hitaita, ja tiet jäätyivät nopeasti.

Jean oli viettänyt iltaa ystäviensä luona Fosstonin kaupungissa. Hänellä oli autona vanha takavetoinen Ford LTD, joka ei aina ollut kovin luotettava kovalla pakkasella.Myöhään yöllä, noin puolenyön aikaan, hän lähti ajamaan takaisin Lengbyyn.Tie kulki metsien halki, lähes asumattomalla alueella.

Matkan puolivälissä, noin 10 kilometriä ennen kotia, auton takapyörät menettivät pidon ja ajoneuvo suistui ojaan.Moottori sammui, eikä se enää käynnistynyt. Elettiin aikaa ennen matkapuhelimia, eikä alueella ollut liiikennettä öisin. Jeanin onneksi hänen ystävänsä, Wally Nelson, asui vain muutaman kilometrin päässä.

Hän päätti yrittää kävellä sinne.

Lämpötila oli noin –30 °C, eikä tuuli juuri helpottanut oloa. Jeanilla oli päällään farkut, talvitakki, saappaat ja käsineet, mutta ei pakkasvaatetusta. Kävely oli uuvuttavaa syvässä lumessa. Jonkin aikaa käveltyään Jean alkoi tuntea tärinää ja väsymystä – merkkejä alkavasta hypotermiasta.

Kello oli jo yli yhden yöllä, kun vihdoin ystävän ulko-ovi häämötti Jeanin edessä. Vain muutama askel enää ja hän olisi perillä. Mutta hänen kehonsa ei enää totellut. Jean tuupertui jäiseen maahan vain noin neljän metrin päähän Nelsonin kodin ulko-ovesta.

Aamulla, noin kello seitsemän, Wally Nelson heräsi ja lähti tavalliseen tapaansa ulos tarkistamaan tiluksiaan. Silloin hän huomasi maassa oudon muotoisen lumipenkan. Kun hän tuli lähemmäs, hän näki, että se oli Jean.

Hänen kasvonsa olivat harmaat ja jäiset. Hänen silmänsä olivat auki, mutta niissä ei näkynyt liikettä. Ne olivat jäässä.Hänen hiuksensa olivat jäätyneet päänahkaan kiinni, ja hänen raajansa olivat täysin jäykät. Nelson oletti heti, että hän oli kuollut. Silti hän yritti vetää Jeanin sisään taloon.

Nelson soitti ambulanssin.Paikalle saapuneet ensihoitajat eivät saaneet hänen ruumiinlämpöään mitattua tavallisilla välineillä. Hänen pulssinsa oli niin heikko, että se tuntui vain muutaman kerran minuutissa.

Jean Hilliard kyydittiin Fosstonin sairaalaan, pieneen paikalliseen hoitolaitokseen.Lääkärit arvioivat nopeasti, että hänen elintoimintonsa olivat lähes pysähtyneet.Hänen ihonsa oli niin kova, että suoneen ei saatu laitettua neulaa.Hänen silmänsä eivät reagoineet valoon, ja pupillit olivat laajentuneet.

Kukaan ei uskonut hänen selviävän. Sairaalan henkilökunta päätti kuitenkin yrittää.He asettivat Jeanin lämpöpeitteiden ja lämpötyynyjen alle.He eivät yrittäneet nopeaa lämmitystä – se olisi voinut aiheuttaa kudosvaurioita tai sydämen rytmihäiriöitä.

Lääkärit päättivät edetä hitaasti, toivoen, että lämpö palautuisi asteittain.

Noin kahden tunnin kuluttua sairaalan hoitaja huomasi pienen nytkähdyksen Jeanin sormissa.Se ei ollut selvä liike, mutta merkki siitä, että keho reagoi.

Vähitellen hänen ihonsa alkoi pehmetä.Sydämen rytmi muuttui hitaasti vahvemmaksi.Aamupäivän aikana Hilliard avasi silmänsä. Ensimmäiset sanat, jotka hän sanoi, olivat hänen vanhempiensa nimet. Hänen ruumiinlämpönsä oli vielä vaarallisen alhainen, mutta nousussa.Hänet pidettiin tarkkailussa useita päiviä.Lopulta hän toipui täysin – ilman pysyviä vammoja.Hänen jaloissaan oli lieviä paleltumia, mutta nekään eivät vaatineet amputointia.

Lääketieteellisesti Jean Hilliardin tapaus on poikkeuksellinen, mutta ei täysin tuntematon.

Kun kehon lämpötila laskee hitaasti, aineenvaihdunta hidastuu.Sydän, aivot ja sisäelimet tarvitsevat vähemmän happea. Jos hapenpuute ja jäätyminen etenevät tasaisesti, keho voi siirtyä tilaan, jossa solut eivät kuole – ne vain pysähtyvät.

Tätä ilmiötä kutsutaan suojaavaksi hypotermiaksi. Samaa periaatetta käytetään nykyisin sairaaloissa tarkoituksellisesti sydänleikkauksissa ja aivovaurioiden ehkäisyssä.

Hilliardin tapauksessa ulkoilman kylmyys laski hänen ruumiinlämpöään asteittain.Kehon toiminnot hidastuivat ennen kuin jääkiteet ehtivät tuhota kudoksia.Kun hänet lämmitettiin hitaasti, aineenvaihdunta palautui ja elintoiminnot käynnistyivät.

Tämä edellytti äärimmäisen tarkkaa lämpötilan ja ajan yhdistelmää – käytännössä sattumaa.Lääkärien mukaan pienikin ero olosuhteissa olisi todennäköisesti johtanut kuolemaan tai vakaviin vaurioihin.

Jeanin toipumista ei voi täysin selittää yksittäisellä tekijällä.Mahdollisesti hänen nuori ikänsä, hyvä peruskunto ja hitaasti laskeva lämpötila yhdessä muodostivat olosuhteet, joissa keho ei ehtinyt vaurioitua ennen kuin lämpö palautui.

Jean Hilliard toipui täysin ja palasi normaaliin elämäänsä.Hän ei kärsinyt pysyvistä vammoista, eikä hän itse pitänyt kokemustaan ihmeenä.Myöhemmissä haastatteluissa hän on todennut, ettei muista yön tapahtumista mitään.

Tapauksesta tuli kansainvälinen uutinen ja sitä siteerattiin useissa lääketieteellisissä julkaisuissa.Lääkärit ympäri maailmaa keskustelivat siitä, oliko kyse pelkästään fysiologisesta ilmiöstä vai jostakin vielä tuntemattomasta tekijästä. Tänäkin päivänä Jean Hilliardin tapaus mainitaan, kun puhutaan äärimmäisestä hypotermiasta ja ihmisen sietokyvystä kylmälle. Hänestä tuli esimerkki siitä, että keho voi selvitä olosuhteissa, joissa eloonjääminen vaikuttaa mahdottomalta.

Tapaus nostaa esiin kysymyksen, johon ei vieläkään ole täyttä vastausta:Kuinka pitkälle ihmisen fysiologia voi taipua, ennen kuin elintoiminnot lakkaavat pysyvästi?Missä kulkee kuoleman raja, jos elintoimintoja voidaan palauttaa useita tunteja pysähdyksen jälkeen?

Lääketiede on edistynyt valtavasti, mutta Hilliardin selviytyminen muistuttaa, että luonnossa on yhä ilmiöitä, joita emme täysin ymmärrä.Kylmä, joka tavallisesti tappaa, voi joskus myös pelastaa. Jean Hilliardin nimi jäi lääketieteen historiaan – ei ihmeenä, vaan todisteena siitä, kuinka ohuella rajalla elämä ja kuolema voivat kohdata.

Lähteet:

* Minneapolis Star Tribune, joulukuu 1980 * Fosston Municipal Hospital arkistot * Journal of the American Medical Association (1981–1983) * Grand Forks Herald -haastattelut (2000–2010) * Minnesota Public Radio, "Surviving the Cold" (2009)

1. Toxic Lady

Gloria Ramirez tuodaan Riversiden sairaalaan hengenvaarallisessa tilassa. Hetkeä myöhemmin päivystys joutuu kaaokseen – henkilökunta sairastuu yksi toisensa jälkeen, ja huone täyttyy oudosta hajusta, jota kukaan ei osaa selittää.
Kuka oli Gloria Ramirez, ja mitä todella tapahtui tuona yönä, kun hänestä tuli tunnettu nimellä The Toxic Lady - myrkyllinen nainen?

Jakson käsikirjoitus Ambulanssi kaartaa Riversiden keskussairaalan päivystyksen eteen. Paareilla makaa 31-vuotias nainen. Hetkeä myöhemmin kolme hoitajaa kaatuu selittämättömästi, yksi heistä päätyy teho-osastolle. Tässä vaiheessa kukaan ei vielä aavista, että Riversidessa on käynnistymässä yksi lääketieteen historian oudoimmista tapahtumaketjuista.

Gloria Ramirez syntyi vuonna 1963 Riversiden kaupungissa, eteläisessä Kaliforniassa. Gloria avioitui nuorena komean David Ramirezin kanssa, jonka kanssa he saivat kaksi tytärtä. Gloria oli lämmin, empaattinen ja yhteisössään aktiivinen — hän lauloi kirkon kuorossa, teki vapaaehtoistyötä ja vietti mahdollisimman paljon aikaa perheen ja lasten kanssa.

Vuonna 1993 Glorian kukoistava perheonni kuitenkin särkyi. Gloria alkoi kärsiä jatkuvasta väsymyksestä ja kivuista. Lääkärissä tehdyn tutkimuksen tulos oli Glorian perheelle järkytys. Gloria nimittäin sairasti pitkälle edennyttä kohdunkaulan syöpää, eikä jäljellä olevaa elinaikaa olisi enää paljon.

Syöpähoidot olivat raskaita, kivuliaita ja kuluttavia. Gloria päätti viettää viimeiset hetkensä kotona, lähellä rakkaitaan, turvautuen myös itsehoitokeinoihin kivun lievittämiseksi.

Helmikuun 9. päivän iltana Glorian vointi romahti nopeasti. Gloria muuttui kalpeaksi, haukkoi henkeään ja alkoi kouristella. Ambulanssi hälytettiin paikalle ja hänet kiidätettiin Riversiden keskussairaalan päivystykseen. Saapuessaan Gloria oli heikossa kunnossa, mutta osittain tajuissaan — sekava, mutta reagointikykyinen. Gloria saatiin nopeasti hoitoon. Hengitystä tuettiin happimaskilla ja kouristuksia pyrittiin hallitsemaan rauhoittavilla lääkkeillä. Tilanne oli vakava, muttei poikkeuksellinen. Riversiden ensihoitajat olivat kokeneita ammattilaisia ja tottuneet hoitamaan hengenvaarassa olevia potilaita.

Pian hoito sai kuitenkin oudon käänteen.

Kun sairaanhoitaja Susan Kane otti Glorian kanyylistä verinäytteen, hän haistoi vahvan ammoniakin hajun, joka levisi nopeasti huoneeseen. Kane ojensi ruiskun lääkäri Julie Gorchynskille, joka kiinnitti huomiota näytteen poikkeavaan koostumukseen — näytti siltä, kuin veressä kelluisi pieniä, kellertäviä hiukkasia. Myös päivystyksen johtaja Humberto Ochoa vahvisti eriskummalliset poikkeamat.

Viimeistään tässä vaiheessa oli selvää, että kyseessä ei ollut rutiinitehtävä ja huoneessa tunnelma alkoi kiristyä.

Hetkeä myöhemmin sairaanhoitaja Susan Kanen kasvot kalpenevat, hänen katseensa alkaa harhailla ja pian hän romahtaa tiedottomana maahan. Susanin jälkeen sairaanhoitaja Maura Gilligan alkaa oksentaa ja hänen vieressään seisonut hoitaja Susan Balderas lyyhistyy Susanin lailla maahan.

Päivystys joutuu kaaoksen ja sekasorron valtaan.

Päivystysalue evakuoidaan ripeästi. Potilaat ja henkilökunta siirretään ulos kylmään helmikuun yöhön. Päivystys eristetään ja kaikkien sisällä olleiden vaatteet kerätään myrkyllisen jätteen pusseihin. Gloria jää eristettynä päivystykseen ja vain muutama ilmatiiviisiin suojavarusteisiin pukeutunut työntekijä jää huoneeseen jatkamaan hoitoa. Kaikista yrityksistä huolimatta, klo 20:50 Gloria Ramirez todetaan kuolleeksi.

Virallinen kuolinsyy: munuaisten vajaatoiminta, ja sydämen rytmihäiriö. Virallinen kuolinsyy ei kuitenkaan selitä sitä, miksi huoneessa olleet työntekijät sairastuivat, vaikka mitään näkyvää vaaraa ei ollut havaittavissa. Päivystyksen työntekijöistä 23 sai vakavia oireita ja heistä viisi päätyi sairaalahoitoon.

Vakavimmat oireet sai lääkäri Julie Gorchynski. Häntä hoidettiin tapauksen jälkeen kaksi viikkoa teho-osastolla hengitysvaikeuksien vuoksi. Hoidon aikana hänellä todettiin luuydinsuppressio — luuytimen toiminnan lamaantuminen. Julie ei koskaan täysin toipunut. Hän kärsi pitkään hermosto- ja luuydinvaurioiden seurauksista, jotka muuttivat hänen elämäänsä pysyvästi.

Aamulla Riversiden päivystyksen yölliset tapahtuvat päätyvät lehtien kanteen ympäri Yhdysvaltoja. Lööpit kirjoittavat salaperäisestä myrkyllisestä naisesta ja Gloria sai pian lempinimekseen ”The toxic lady”.

Riversiden kuolemansyyntutkijat ottavat yhteyttä Yhdysvaltojen liittovaltion tutkimuslaboratorioon lisäselvityksiä varten. Patologit eivät löytäneet ruumiinavauksessa mitään tapausta selittävää: ei bakteereja, ei myrkkyjä, ei säteilyä. Tutkimuksessa näyttetään Glorian veren ja kudosten lisäksi myös huoneilmasta päivystyksen pinnoista, mutta ratkaisua mysteeriin ei saatu.

Tämän jälkeen tutkintaa jatkavat tohtorit Ana María Osorio ja Kirsten Waller. Tutkijat haastattelevat kaikkia päivystyksen työntekijöitä ja käyvät läpi päivystyksessä käytettävät lääkkeet, rakennuksen ilmanvaihdon sekä käytössä olleet kemikaalit ja desinfiointiaineet.

Myös heidän tutkintansa päätyy myrkytysteorian kannalta umpikujaan. Lopulta virallisen loppuraportin johtopäätös oli varsin ristriitainen. Heidän mielestään kyseessä ei ollut myrkky, vaan tapahtumat johtuivat ….. joukkohysteriasta.

Tutkijoiden mielestä oireet olivat psykosomaattisia ja olivat seurausta stressistä ja paniikinomaisesta ilmapiiristä. Ei varmasti ole yllättävää, että päivystyksen työntekijät tyrmistyivät raportin päätelmästä. Useat heistä saivat vakavia oireita ja yksi heistä oli teho-osastolla viikkoja. Hoitajat eivät missään vaiheessa suostuneet hyväksymään joukkohysteria-teoriaa ja osa heistä haastoi jopa tutkijat oikeuteen.

Aikaa kului, mutta tutkinta ei loppuraportista huolimatta päättynyt.

Vuotta myöhemmin Livermoren toksikologi Brian Andresen esitti vaihtoehtoisen selityksen.

Gloria oli mahdollisesti käyttänyt kipuun itsehoitona DMSO:ta – dimetyylisulfoksidia – jota oli saatavilla ilman reseptiä tuohon aikaan luontaistuotekaupoista.. Hänen verestään löytyi pieniä määriä DMSO:n metaboliittia, dimetyylisulfonia.

DMSO sai 1990-luvulla Yhdysvalloissa suosiota vaihtoehto- ja urheilulääketieteen piirissä. Sitä käytettiin epävirallisesti esimerkiksi reuman ja nivelrikon oireiden lievitykseen, urheiluvammojen hoitoon ja kroonisen kivun lievittämiseen. Vaikka aineen käyttö oli verrattain suosittua, ei DMSO ollut Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkeviraston hyväksymä lääkehoito.

Andresenin teorian mukaan DMSO saattoi sairaalassa altistua poikkeuksellisille olosuhteille, kuten lisähapelle. Olosuhteiden vaikutuksesta DMSO olisi muuttunut kemiallisten reaktioiden kautta dimetyylisulfaatiksi, joka on hengenvaarallinen hermokaasu. Dimetyylisulfaatti vaikuttaa jo pieninä pitoisuuksina hengitysteihin ja hermostoon, aiheuttaen juuri niitä oireita, joita henkilökunnalla havaittiin. Brian Andresenin raportti julkaistiin Forensic Science International -lehdessä.

Teoria sai varauksellista hyväksyntää, mutta myös paljon kritiikkiä.

Monet asiantuntijat kyseenalaistavat reaktioiden todennäköisyyden. Kemiallisesti dimetyylisulfaatin muodostuminen vaatii tarkkoja olosuhteita – kuten korkeita lämpötiloja ja katalyyttejä – joita sairaalassa ei ollut. Lisäksi Glorian perhe kiistää, että hän olisi koskaan käyttänyt DMSO:ta laisinkaan.

Tutkimuksissa ei koskaan löydetä todisteita dimetyylisulfaatista – vain sen mahdollisista hajoamistuotteista, sulfaatti-ioneista, joiden uskotaan syntyneen hydrolyysin surauksena. Niinpä Livermoren teoria jää edelleen pelkäksi hypoteesiksi — vahvaksi, mutta kiistellyksi.

Vuodet kuluivat, mutta Riversiden mysteeri ei jättänyt tutkijoita rauhaan.

New Times -lehti esitti vuosia tapauksen jälkeen hyvin toisenlaisen teorian Riversiden sairaalan yön tapahtumiin.

Lehden mukaan Glorian suoneen olisi joutunut vahingossa metyyliamiinia — teollista ainetta, jota käytetään muun muassa metamfetamiinin valmistuksessa. Riversiden alue oli 1990-luvun alussa yksi Yhdysvaltojen suurimmista metamfetamiinikeskuksista.Teorian mukaan osa sairaalan henkilökunnasta olisi varastanut metyyliamiinia ja säilönyt sitä IV-nestepusseihin salakuljetusta varten. Yksi pusseista olisi saattanut päätyä vahingossa takaisin varastoon — ja lopulta Glorian kanyyliin. Metyyliamiini höyrystyy nopeasti joutuessaan kosketuksiin hapen kanssa.Tämä selittäisi ammoniakin hajun ja altistuneiden oireet. Aine olisi haihtunut nopeasti, eikä siitä olisi jäänyt jälkiä Glorian vereen.

Lehden teoriaa ei ole koskaan voitu vahvistaa. Silti monet pitävät sitä todennäköisempänä kuin monimutkaista kemiallista ketjureaktiota, johon Livermoren DSMO-teoria perustuu.

Gloria Ramirez haudattiin maaliskuussa 1994 eristettyyn metalliarkkuun. Hautajaisissa läsnä olivat vain lähimmät ystävät ja sukulaiset. Riversiden yhteisö jäi kaipaamaan lempeää, valoisaa ja sydämellistä naista, joka säilytti lämpönsä ja myötätuntonsa – vaikka oma elämä oli täynnä kipua ja taistelua syöpää vastaan. Hänen lapsensa eivät koskaan saaneet lopullista vastausta Riversiden tapahtumiin.

Tapauksen seurauksena sairaaloiden turvallisuuskäytäntöjä päivitettiin ympäri Yhdysvaltoja. Tapauksen tutkijat jakautuivat mielipiteissään ja, ja Glorian tarina jäi elämään. Kukaan ei voi varmasti sanoa, mitä Glorian kehossa lopulta tapahtui.

Mutta yksi asia on varma: sinä helmikuisena yönä tapahtui jotakin, jota tiede ei täysin ymmärrä. Mikä teki Gloriasta — myrkyllisen naisen?

Lähteet:

– Los Angeles Times (1994–1995) – articles on the Gloria Ramirez case. – Forensic Science International (1997) – Brian Andresen’s report on the DMSO theory. – Lawrence Livermore National Laboratory – research reports and public statements. – New Times Los Angeles (1995) – “The Toxic Lady” article. – Riverside County Coroner’s Office – public investigation report. – Ana María Osorio & Kirsten Waller, California Department of Health Services – official investigation report. – BBC News, ABC News, The Guardian – later articles discussing the case. – Discovery Channel: Mystery Diagnosis and The New Detectives – documentaries covering the case. – Wikipedia

Lähetä juttuvinkki tai palaute!

Onko mielessäsi tarina, joka ansaitsisi tulla kuulluksi - tai haluatko vain kertoa, mitä ajattelit viime jaksosta? Kaikki viestit luetaan!

Sähköposti
[email protected]