TORSTAISIN
Syndrooma on podcast tosielämän potilasmysteereistä — tapauksista, jotka haastavat tieteen, järjen ja ihmisen kestokyvyn. Tarinoita, joissa elämä roikkuu ohuen hiuskarvan varassa. Ja toisaalta: joissa keho tekee mahdottomasta totta.Tarinoiden tutkiva luonne on tuttua true crime -genrestä, mutta Syndroomassa ei selvitellä rikoksia - vaan oikeita potilasmysteereitä.
KUUNTELE HETI
KAIKKI JAKSOT
14. Selittämättömät säikeet
Morgellonsin on oireyhtämä, jossa keho ja kokemus joutuvat törmäyskurssille. Ilmiö alkoi havainnoista, jotka johtivat laajaan oireiden jakamiseen verkossa ja lopulta valtakunnalliseen tutkimukseen.
❯ Jakson käsikirjoitus
14. Selittämättömät säikeet Oireet tulivat hiljaa. Värinä, pistely, tunne kuin iho olisi herkempi kuin ennen.Mutta vähitellen tunne voimistui. Tuntui kuin jokin kasvaisi aivan ihon pinnan alla, hiljaa, lähes huomaamatta.
Potilas ei vielä silloin tiennyt, että tuollaiset tuntemukset voivat saada ihmisen kyseenalaistamaan kaiken: oman kehonsa, aistinsa ja viranomaisten sanat.
Vuonna 2001 Pennsylvaniassa yhdysvalloissa asui nainen nimeltä Mary Leitao. Hän oli koulutukseltaan biologi ja oli ennen kotiäidiksi ryhtymistä työskennellyt tutkimuslaboratorioissa. Eräänä päivänä Mary huomasi kaksivuotiaan poikansa kasvoissa ihovaurion. Pojan poskea selvästi kutitti ja hän näytti raapineen siihen pieniä haavaumia. Mary näki haavassa pienen, sinertävän pisteen, joka kiinnitti hänen huomionsa. Hän kumartui tarkastelemaan vauriota suurennuslasin kanssa ja pysähtyi. Haavan reunasta näytti kasvavan hentoja, sinertäviä kuituja.
Mary vei poikansa useiden lääkäreiden tutkittavaksi, mutta vastaanotoilla ei löytynyt selitystä oireille. Ihonäytteissä ei nähty loisia, eikä laboratorioissa havaittu poikkeavia bakteereita tai kudosrakenteita. Kun Mary kertoi havainneensa kuituja haavaumissa, osa lääkäreistä arvioi, että kyse saattoi olla vanhemman somatisaatiosta – tilanteesta, jossa fyysisiltä vaikuttavia oireita pidetään vakavampina ilman lääketieteellistä syytä.
Mutta Mary ei kokenut, että kyse oli hänen havainnoistaan. Kuituja saattoi nähdä paljain silmin, ja hän dokumentoi ne valokuvin ja näyttein niin järjestelmällisesti kuin osasi. Oireet jatkuivat: lapsi valitti pistelyä, kutinaa ja tuntemusta kuin ihossa kasvaisi jotain.
Mary tajusi seisovansa kahden eri todellisuuden rajalla – sen, minkä lääketiede tarjosi, ja sen, mitä hän näki edessään.
Kun hän ei saanut selitystä poikansa oireille, hän perusti verkkosivuston, jossa hän kutsui oirekokonaisuutta nimellä Morgellonsin tauti. Nimi oli poimittu 1600-luvun lääkärin Thomas Brownen tekstistä, jossa oli maininta lapsista, joiden ihosta kasvoi “karvan kaltaisia rakenteita”.
Maryn tarkoitus oli löytää toinen potilas, yksikin ihminen, joka koki samanlaisia oireita. Yhteydenottoja alkoi tulla välittömästi eri puolilta Yhdysvaltoja.
Yhdessä viestissä nainen Kaliforniasta kuvasi, kuinka hänen ihoonsa muodostui pieniä avohaavoja, joista nousi “värillisiä säikeitä”. Texasilainen mies kertoi jatkuvasta pistelystä, joka oli saanut hänet valvomaan öitä ja raapimaan ihoaan rikki. Viestejä tuli satoja, joissa oli kuvauksia samoista kuiduista, samanlaisesta pistelystä, samoista vaikeasti selitettävistä tuntemuksista. Viestin lähettäjät olivat eri ikäisiä, eri taustoista ja heillä oli eri terveyshistorian – mutta heidän kertomuksensa muistuttivat toisiaan hätkähdyttävällä tavalla.
Myös yksi piirre yhdisti heitä. He olivat usein kokeneet pitkää epäuskoa lääkärien taholta. Moni heistä oli kiertänyt useita vastaanottoja ja saanut toistuvasti diagnoosiksi “loisluulohäiriön”, “harhaluuloisuuden loistartunnasta”, vaikka he itse kokivat oireensa konkreettisina ja fyysisinä. Tämä jännite potilaiden kokemusten ja lääketieteellisen tulkinnan välillä loi tilanteen, jossa verkossa muodostui yhteisö, joka dokumentoi oireensa järjestelmällisemmin kuin moni yksittäinen terveyskeskus oli pystynyt tekemään.
Vuoden 2003 aikana Maryn perustaman Morgellons-tutkimussäätiön postilaatikko täyttyi kirjeistä, valokuvista ja näytepurkeista. Ihmiset lähettivät kuituja, joita he olivat keränneet iholtaan tai vuodevaatteistaan. Osa niistä oli selvästi tekstiilikuituja, osa vaikeammin tunnistettavia – mutta jokainen lähetys kertoi samasta kokemuksesta: jokin tuntui olevan vialla, eikä siihen löytynyt selitystä.
Media kiinnostui vähitellen. Paikallislehtien artikkelit alkoivat nostaa esiin tapauskertomuksia, joita ei voitu helposti sivuuttaa pelkkinä yksittäistapauksina. Kaliforniasta tullut raportti, jossa useat potilaat samalta alueelta kertoivat samanlaisista oireista, laajensi keskustelua valtakunnallisesti. Kyse ei ollut epidemiasta siinä perinteisessä mielessä, mutta se herätti kysymyksen: oliko taustalla jokin ympäristötekijä, jokin yhteinen altiste tai infektio, jota ei vielä tunnistettu?
Keskustelu alkoi siirtyä potilasfoorumeilta tieteellisiin julkaisu- ja kommenttipalstoihin. Osa ihotautilääkäreistä piti ilmiötä esimerkkinä potilaiden välisestä suggestiosta ja omaksutuista vaikutteista. Toiset huomauttivat, että oireisiin liittyi todellisia haavaumia ja tulehduksia, jotka ansaitsivat tarkempaa tutkimusta. Tämä näkemyserojen kaari oli alkusoitto sille, mikä myöhemmin johti viranomaisaloitteiseen laajaan analyysiin.
Seuraavien vuosien aikana potilaskertomukset kasvoivat tasaisesti. Vuoteen 2005 mennessä Morgellons-tutkimussäätiö oli saanut yli 4 000 yhteydenottoa. Suurin osa niistä tuli Yhdysvalloista, mutta joukossa oli tapauksia myös Euroopasta, Australiasta ja Etelä-Afrikasta. Ilmiö ei ollut enää paikallinen tai marginaalinen. Sen kuvaus oli levinnyt globaaliksi.
Tämä kehitys alkoi herättää myös Yhdysvaltojen liittovaltion viranomaisten huomion. Yhdysvaltain tautikeskus CDC, joka tavallisesti tutkii epidemioita, patogeenejä ja laajamittaisia terveysuhkia, ryhtyi seuraamaan ilmiötä tarkemmin. Median kasvanut kiinnostus lisäsi poliittista painetta, ja Morgellons-ilmiö oli kasvanut niin suureksi, ettei valtakunnallista selvitystä voitu enää sivuuttaa.
Vuonna 2006 Yhdysvaltain tautikeskus käynnisti poikkeuksellisen laajan tutkimuksen selvittääkseen ilmiön taustan. Tutkimus toteutettiin yhteistyössä Kalifornian terveydenhuollon kanssa.
Kun ensimmäiset potilaat saapuivat tutkimuskeskuksiin, kävi nopeasti selväksi, miten monimuotoinen ilmiö oli. Oireet vaihtelivat lievästä pistelystä laajoihin, toistuvasti auki raavittuihin ihovaurioihin. Kuituja löytyi joskus ihon pinnalta, joskus vaatteista, joskus näytteiden mukana tuoduista paperiliuskoista. Moni potilas oli käyttänyt vuosia yrittäen löytää vastauksia ja kantoi mukanaan dokumentaatiota, valokuvia, näytteitä ja päiväkirjamerkintöjä.
Tutkijoille oli tärkeää erottaa, mitkä löydökset olivat peräisin potilaan ihosta ja mitkä taas ympäristöstä. Tämä ei ollut yksinkertainen tehtävä, sillä monet potilaat olivat keränneet kuituja pitkältä ajalta, ja näytteet olivat usein sekoitus erilaisia materiaaleja.
Lisäksi psykiatristen arvioiden toteuttaminen oli herkkä vaihe: tutkijoiden täytyi varmistaa, ettei kukaan kokenut tulemansa sivuutetuksi tai leimatuksi, mutta silti tutkimuksen piti kartoittaa kaikki oireiden mahdolliset taustatekijät.
Tutkimus kesti useita vuosia ja sisälsi:
kliinisiä tutkimuksia
verikokeita ja toksikologisia analyysejä
psykologisen hyvinvoinnin arvioita ja
ihonäytteiden ja kuitujen elektroni-mikroskooppi-tutkimuksia
Kun tulokset julkaistiin vuonna 2012, löydökset olivat arkisia mutta merkittäviä. Kuitujen todettiin olevan pääosin puuvillaa ja polyesteriä, tavallisista vaatteista ja liinavaatteista peräisin. Infektioita, loisia tai myrkkyaltisteita ei havaittu. Ihovauriot johtuivat enimmäkseen toistuvasta raapimisesta.
Raportti päätyi luokittelemaan Morgellons-ilmiön “selittämättömäksi ihon tuntoaistin häiriöksi”, jonka taustalla oli sekä fysiologisia että psykologisia tekijöitä – mutta ei mitään uutta taudinaiheuttajaa.
Julkaisun jälkeen ilmapiiri muuttui. Monille, jotka olivat toivoneet fyysistä, laboratoriossa osoitettavaa syytä oireilleen, tulokset olivat pettymys. Osa koki, että tutkimus oli vahvistanut sen kokemuksen, jota he olivat kohdanneet aiemminkin: että heidän oireensa selitettiin psykiatrisiksi, vaikka he itse kokivat ne kehollisina, konkreettisina ja kiistattomina.
Potilasfoorumeilla ja tukiryhmissä keskustelu polarisoitui. Osa piti tautikeskuksen analyysiä puutteellisena ja liian rajattuna; toiset – erityisesti terveydenhuollon ammattilaiset – näkivät sen tervetulleena selvennyksenä.
Keskustelu alkoi siirtyä myös siihen, miten digitaalinen tieto ja verkkoyhteisöt voivat muovata nykyaikaisia oirekokemuksia. Jotkut tutkijat pitivät Morgellons-ilmiötä esimerkkinä siitä, miten verkossa jaettu tieto voi vahvistaa ja jäsentää oireita tavalla, joka saa ne näyttämään laajemmalta ja yhtenäisemmältä kuin yksittäisissä tapauksissa.
Silti raportti ei onnistunut sulkemaan keskustelua, vaan loi uuden kysymyksen: miten hoitaa oireyhtymää, jolle ei ole yksiselitteistä lääketieteellistä perussyytä, mutta joka aiheuttaa todellista kärsimystä?
2020-luvulle tultaessa Morgellons on edelleen ilmiö, jota ei voi yksinkertaistaa. Tieteellisesti se on luokiteltu ihon tuntoaistin häiriöksi, joka voi liittyä ihon hermotuksen poikkeavuuksiin, stressiin, ahdistukseen tai muihin samanaikaisiin sairauksiin. Oireet ovat todellisia, ja niiden vaikutus elämään voi olla merkittävä. Mutta se, mitä Morgellons on, jää edelleen monitulkintaiseksi. Se ei sovi infektiologiassa käytettyihin kaavoihin eikä psykiatrian yksiselitteisiin kategorioihin. Se on rajapintojen ilmiö.
Morgellons ei ole kadonnut. Joka vuosi uudet ihmiset hakevat selitystä samankaltaisille oireille.
Morgellons ei ole pelkkä lääketieteellinen ilmiö. Se on kertomus siitä, miten me etsimme selityksiä, miten me nimeämme tuntematonta ja miten me tarvitsemme kuuluvuutta silloin, kun oma kokemus ei sovi mihinkään valmiiseen lokeroon. Lähteet: * Centers for Disease Control and Prevention (CDC) : Pearson ML et al. “Clinical, Epidemiologic, Histopathologic and Molecular Features of an Unexplained Dermopathy.” PLoS ONE * Leitao M. “History of Morgellons disease: from delusion to definition.” * Mayo Clinic: “Delusional parasitosis.” * Devita-Raeburn E. “The Morgellons Mystery.” Psychology Today * ScienceDaily: “Morgellons: Unexplained skin condition is non-infectious, not linked to environmental cause: CDC report.”
13. Käyminen
Keväällä 2024 belgialainen mies pysäytetään puhallusratsiassa. Alkometri näyttää lukemia, jotka eivät jätä tulkinnanvaraa. Mies väittää vilpittömästi olevansa selvin päin. Onko tämä epätoivoista selittelyä, vai jotakin muuta? Kun tapaus etenee oikeuteen, se saa yllättävän käänteen.
❯ Jakson käsikirjoitus
13. Käyminen Keväinen ilta Belgiassa tuntui jotenkin vinolta.Thomas ei osannut nimetä tunnetta, mutta jokin hänessä oli epätavallisella tavalla epätasapainossa — kuin sisäinen varoitusvalo olisi välkähtänyt ilman syytä.
Se ei ollut kipua eikä huimausta, enemmänkin tunne, jonka terve ihminen tavallisesti sivuuttaa.
Mutta tällä kertaa sitä ei sivuutettu.
Tuo pieni, outo häiriö oli lähtölaukaus tapahtumaketjulle, joka veisi Thomasin poliisien puhutteluun, lääkäreiden tutkimuspöydälle ja lopulta oikeussaliin asti.
Belgia, kevät 2024.
Thomas ajoi kotiin pitkän työpäivän jälkeen, tuttua reittiä halki peltomaisemien ja pienten taajamien.
Ilta oli kirkas ja liikenne rauhallista.
Hän oli mielessään jo matkalla kotiin ja seuraavan aamun aikaisessa palaverissa, kun poliisipartio päätti katkaista haaveilun ja pysäytti hänet tien poskeen.
Thomas ojensi poliisille ajokortin ja suostui puhalluskokeeseen ilman huolta.
Hän tiesi, ettei ollut juonut tuona päivänä mitään.
Mutta laite kertoi toista.
Poliisit pyysivät Thomasta puhaltamaan uudestaan, ja toinen tulos vahvisti karulla tavalla ensimmäisen: Thomasin veren alkoholipitoisuus ylitti rattijuopumuksen rajan selvästi.
Kun toinen poliiseista ilmoitti, että hänen olisi astuttava ulos autosta, Thomas hermostui ja ryhtyi vastustelemaan.
Hän vetosi raittiuteensa ja selitti, että tuloksen täytyi olla väärä.
Hänen äänensävyssään oli hätää ja ärtymystä, mutta myös sammallasta.
Kun hän nousi ylös autosta hänen askeleensa horjahti ja päässä heitti.
Lopputuloksena Thomas löysi itsensä poliisiauton takapenkiltä — ja ilta, jonka piti päättyä sohvalle ja iltateelle, olikin nyt kääntynyt täysin pääälaelleen.
Thomas vietiin asemalle, jossa hänestä otettiin verikoe ja tapahtuneesta kirjattiin lausunto.
Seuraavana päivänä hän sai tiedon, että tapaus etenee oikeuteen.
Thomas oli nelikymppinen mies, jonka elämä oli ollut vuosia tasaista.
Hän teki työnsä tarkasti, ajoi liikennesääntöjä noudattaen ja eli arkea, jossa mikään ei erottunut poikkeuksellisesti.
Siksi tapahtunut tuntui kaksin verroin hämmentävämmältä sekä hänelle itselleen että hänen lähipiirilleen.
Kun uutinen rattijuopumuksesta levisi, se muutti hänen asemansa hetkessä.
Työpaikalla hän huomasi, kuinka keskustelut vaikenivat hänen astuessaan huoneeseen.
Naapureiden tervehdykset muuttuivat varautuneiksi.
Hän yritti selittää tilannetta omaksi edukseen yhä uudelleen, mutta jokainen selitys tuntui menevän ohi niiltä, jotka kokivat jo tietävänsä totuuden.
Tuon illan olotila ei kuitenkaan ollut Thomasille poikkeuksellinen.
Hän oli kokenut usein aiemminkin päiviä, jolloin olo oli epätavallisen sumuinen ja horjuva ilman selkeää syytä.
Sekavuutta seurasivat usein päänsärky ja pahoinvointi.
Oireet menivät ohi yhtä nopeasti kuin tulivat.
Thomas oli ravannut lääkärissä useaan otteeseen, mutta kukaan ei ollut keksinyt oireille järkevää selitystä.
Ne oli vuoroin kuitattu stressiksi, verensokerin heilahteluksi tai joksikin ohimeneväksi vaivaksi.
Kun oikeudenkäynti alkoi lähestyä, Thomasin tilanne näytti heikolta.
Syyttäjän näyttö oli yksinkertainen ja vahva.
Puolustusasianajaja kävi läpi tapausta kohta kohdalta.
Jos mitään uutta ei nousisi esiin, edessä olisi väistämätön tuomio.
Asianajaja palasi lopulta Thomasin terveystietoihin – papereihin, jotka oli aluksi sivuutettu, koska niissä ei näyttänyt ensisilmäyksellä olevan mitään olennaista.
Asiakirjoissa kuitenkin piili eräs kiinnostava yksityiskohta: Thomasin veressä oli ollut pieniä määriä alkoholia, vaikka hän oli ollut sairaalan vuodeosastolla tarkkailussa.
Thomas vakuutti olleensa tuolloin täysin raitis, ja jos hänen sanaansa oli uskominen, löydös oli vähintäänkin outo.
Se sai asianajajan muistamaan Yhdysvalloissa käsitellyn rattijuopumustapauksen ja sen yllättävän ratkaisun — tapauksen, joka saattoi antaa Thomasin tilanteelle aivan uuden suunnan.
Asianajaja otti yhteyttä gastroenterologiin — ruoansulatuskanavan sairauksiin erikoistuneeseen lääkäriin — ja esitteli tapauksen.
Lääkäri tutustui Thomasin oireisiin ja aiempiin laboratoriotuloksiin.
Tiedoista alkoi hahmottua vahva hypoteesi, ja asianajaja ehdotti Thomasille kontrolloitua testiä sen varmistamiseksi.
Thomas saapui sairaalan tarkkailuyksikköön aamulla.
Hänelle annettiin huone, jossa hän oli valvonnassa koko tutkimusjakson ajan.
Kaikki ruoka ja juoma dokumentoitiin tarkasti, ja kaikki ulkopuoliset aineet, kuten alkoholia sisältävät tuotteet, suljettiin pois.
Verinäytteitä otettiin säännöllisesti puolen tunnin välein.
Näytteistä mitattiin etanolipitoisuus ja muita arvoja, joiden avulla nähtäisiin, tapahtuiko elimistössä muutoksia ruokailun jälkeen.
Thomas paastosi yön yli, ja ensimmäinen verinäyte vahvisti, ettei veressä ollut alkoholia.
Thomas sai seuraavaksi runsaasti hiilihydraatteja sisältävän aterian — pastaa, leipää ja mehua.
Ensimmäiset tunnit eivät tuottaneet poikkeavia tuloksia.
Sitten, kolmannen tunnin kohdalla, laboratorio ilmoitti löydöstä, jota ei voinut selittää virheellä.
Thomasin veressä oli alkoholia.
Testi uusittiin saman päivän aikana tiiviimmällä aikavälillä.
Tulokset pysyivät samoina.
Thomasin elimistö oli tuottanut alkoholia itse.
Testitulosten seurauksena Thomasille tehtiin tarkempia tutkimuksia.
Hänen suolistostaan otetuissa näytteissä havaittiin merkittävä määrä hiivasientä, erityisesti Saccharomyces cerevisiae (lausutaan suomeksi: sakka-ro-MYY-sees sere-VISSii-e) -lajia, jota käytetään panimotuotteissa.
Normaalisti pieni määrä tätä hiivaa suolistossa ei aiheuta ongelmia, mutta Thomasin tapauksessa sitä oli päässyt kertymään poikkeuksellisen runsaasti.
Hiiva hyödynsi Thomasin syömiä hiilihydraatteja ja muutti ne etanoliksi, samaan tapaan kuin oluen tai viinin valmistuksessa.
Käytännössä Thomasin suolisto toimi kuin pieni kotipanimo.
Thomasin diagnoosi oli auto-brewery syndrome, eli oman kehon panimosyndrooma.
Oikeudenkäyntipäivänä Thomas astui tuomioistuimen eteen.
Salissa oli virittynyt tiivis virallinen tunnelma.
Syyttäjän esittämä aineisto oli suoraviivainen.
Puhalluskokeiden tulokset, verinäyte ja poliisiraportti.
Monissa tapauksissa ne olisivat riittäneet tuomioon sellaisenaan.
Puolustuksen esittämät dokumentit muodostivat kuitenkin kokonaisuuden, jota ei voinut ohittaa:
Valvotun sairaalatestin raportin, yksityiskohtaiset verikoetulokset, videomateriaalin tutkimusolosuhteista, gastroenterologin lausunnon ja kaksi muuta lääkärilausuntoa, jotka vahvistivat löydökset.
Nämä todisteet osoittivat, että alkoholia nousi Thomasin vereen, vaikka hän ei ollut nauttinut alkoholia lainkaan.
Tuomari perehtyi aineistoon pitkään ja esitti asiantuntijoille tarkentavia kysymyksiä.
Keskeinen kysymys oli, voiko elimistö tuottaa tällaisen määrän alkoholia ilman ulkoista lähdettä?
Ja jos voi, oliko Thomas voinut itse vaikuttaa tähän prosessiin?
Lääkärien vastaus oli yksiselitteinen.
Kyllä, elimistö voi harvinaisissa olosuhteissa tuottaa korkeitakin alkoholipitoisuuksia.
Ja ei, Thomas ei voinut hallita sitä — eikä ollut tietoinen sairaudestaan ennen tutkimuksia.
Tuomari päätyi ratkaisuun, joka oli poikkeuksellinen mutta selkeä:
Syytteet hylätään, koska Thomas ei ollut ollut päihtynyt tahallisesti eikä rikosoikeudellisesti vastuullinen elimistönsä tuottamasta alkoholista.
Diagnoosin jälkeen Thomas aloitti hoidon: sienilääkityksen ja ruokavalion, jossa hiilihydraattien määrä vähennettiin minimiin.
Oireet helpottivat, mutta prosessi ei ollut hetkessä valmis.
Hän joutui selittämään tilannettaan työpaikallaan ja lähipiirissään, ja luottamuksen palauttaminen vei aikaa.
Oman kehon panimosyndrooma, tieteellisemmin endogeeninen etanolintuotanto, on yhä lääketieteen näkökulmasta osittain tuntematon tila.
Sairauden taustalla on tavallisesti suolistomikrobiston häiriö, joka voi kehittyä esimerkiksi laajan antibioottikuurin jälkeen tai tilanteissa, joissa suoliston bakteeri- ja hiivatasapaino horjuu.
Joillakin potilailla tila on uusiutunut, ja siksi he tarvitsevat pitkäaikaista seurantaa ja ruokavalion tarkkaa suunnittelua.
Harvinaisuudestaan huolimatta tautia esiintyy eri puolilla maailmaa: Amerikasta, Aasiasta ja Euroopasta löytyy potilaita, jotka ovat päätyneet sairaalahoitoon tai oikeuteen asti, ennen kuin oikea diagnoosi on löydetty.
Oireiden epämääräisyys ja harvinaisuus tekevät diagnosoinnista haastavaa, ja moni on saanut väärän diagnoosin tai kohdannut epäilyjä ennen kuin oikea syy on paljastunut.
Thomasin tapaus on esimerkki tilanteesta, jossa lääketieteellisesti poikkeuksellinen ilmiö kohtaa järjestelmän, joka ei ole varautunut siihen.
Ja kun totuus lopulta tulee pintaan, se tekee sen tavalla, joka pyyhkii pöydän oletuksilla — ja muistuttaa, ettei kaikkea inhimillistä voi änkeä valmiiksi laadittuihin lokeroihin.
Lähteet:
– The Guardian: Belgian man whose body makes its own alcohol cleared of drink-driving
– The Brussels Times: Man with auto-brewery syndrome acquitted of drink-driving
– ABC News Australia: Belgian man cleared after proving his body produces alcohol
– Independent: Belgian court accepts auto-brewery syndrome defence
– Cleveland Clinic: Auto-brewery syndrome – oireet ja diagnostiikka
– BadGut Foundation: Auto-brewery syndrome overview
– NCBI StatPearls: Auto-brewery syndrome – pathofysiologia ja tapausraportit
– Kelly Farrish Law (USA): Tapauksia, joissa auto-brewery-syndroomaa käytetty puolustuksena
– Buford Law Group: Auto-brewery syndrome as DUI defence
– Chambers Law Firm: Medical conditions leading to false DUI readings
12. Raskas askel
Kun teini-ikäisen Adrianin jalka alkoi turvota hallitsemattomasti, lääkäreillä oli vain kysymyksiä ilman vastauksia. Yksikään diagnoosi ei pitänyt paikkaansa, ja hänen kehonsa jatkoi muuttumistaan, kunnes Adrianin opettaja teki sen, mitä kukaan muu ei ollut tehnyt: hän alkoi etsiä vastausta.
❯ Jakson käsikirjoitus
12. Raskas askelIhmiskeho on kuin koneisto, joka ei lepää.
Soluilla on omat roolinsa, nesteillä omat kulkureittinsä, ja järjestys pitää kaiken liikkeessä.
Mutta entä silloin, kun tuo tarkka mekanismi horjahtaa ja keho alkaa toimia tavalla, joka kääntyy itseään vastaan?
Adrian Martinez syntyi vuonna 1993 Teksasissa Socorron kaupungissa, aivan Meksikon rajan tuntumassa.
Socorro on pieni ja hiljainen paikka, jossa kadut ovat leveitä, kesät kuumia ja suurin osa ihmisistä tuntee toisensa etunimeltä.
Adrian asui äitinsä ja kolmen sisarensa kanssa.
Hän vietti paljon aikaa ulkona: jalkapalloa pelaamassa, pyöräilemässä ja kotikulmilla kävellessä.
Adrianin elämä soljui omassa pienessä rytmissään.
Kun Adrian oli 12-vuotias, hän huomasi ensimmäisen merkin siitä, että jotakin oli vialla.
Eräänä aamuna, valmistautuessaan kouluun, hän tunsi oikeassa jalassaan epätavallisen lämmön.
Se ei ollut pieni lämpöaalto tai tavanomainen kipu, vaan hohkaava, lähes polttava tunne, joka pakotti hänet pysähtymään.
Adrianin äiti vei hänet Socorron terveyskeskukseen, mutta siellä lääkäri lähinnä rauhoitteli perhettä ja arveli tuntemuksen olevan ohimenevää.
Tunne kuitenkin palasi.
Seuraavien kuukausien aikana Adrian huomasi jalkansa oireilevan yhä uudestaan.
Eräänä päivänä hän pelasi jalkapalloa ystäviensä kanssa ja huomasi jotakin hälyttävää: oikea jalka tuntui selvästi raskaammalta kuin vasen.
Hän pysähtyi ja katsoi alaspäin.
Jalka oli turvonnut vain hieman, mutta kuitenkin näkyvästi.
Adrian ei halunnut huolestuttaa äitiään.
Hän toivoi, että turvotus katoaisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Mutta niin ei käynyt.
Jalka jatkoi kasvamistaan.
Turvotus muuttui kiinteäksi massaksi, jota ei voinut enää peittää, vaikka olisi pukeutunut löysiin housuihin.
Adrian vietiin jälleen lääkärille.
Paikallinen lääkäri ei edelleenkään tiennyt, mistä oli kyse, ja kehotti perhettä seuraamaan tilannetta.
Adrianin äiti ei tyytynyt tähän.
Hän vei poikansa useille eri lääkäreille, eri klinikoille, eri tutkimuksiin.
Verikokeita otettiin, tuloksia odotettiin — mutta kukaan ei osannut sanoa, mikä Adrianin jalassa oli vialla.
Samaan aikaan Adrianin arki alkoi muuttua.
Koulupäivän aikana hän joutui lähtemään luokasta kymmenen minuuttia aikaisemmin ehtiäkseen seuraavalle tunnille ajoissa.
Muut oppilaat kiusasivat häntä, nauroivat hänen kävelylleen, hänen vaatteilleen, hänen jalalleen, jota ei voinut enää piilottaa.
Kun kipu lopulta teki kävelemisestä lähes mahdotonta, hänen äitinsä vei hänet sairaalaan.
Adrian kuvattiin röntgenissä, hänestä otettiin magneettikuvat ja tietokonetomografia.
Kun tulokset valmistuivat, Adrianille annettiin diagnoosi: elefantiaasi, parasiittien aiheuttama imusuoniston tukos.
Mutta vaikka diagnoosi kerrottiin varmasti, kukaan ei tarjonnut hoitoa.
Perheelle sanottiin, että heidän oli vain odotettava, kunnes Adrian kasvaisi — ja katsottava, miten jalka käyttäytyisi.
Jalka jatkoi kasvamistaan.
Kun Adrian täytti 15 vuotta, hänen oikea jalkansa painoi jo arviolta lähes 70 kiloa.
Jalka oli niin raskas, että sen liikuttaminen vei kaiken voiman.
Arki muuttui selviytymistaisteluksi.
Adrian ei enää jaksanut kulkea koulun käytäviä ilman että pysähtyi lepäämään.
Perhe pelkäsi jo hänen henkensä puolesta.
Juuri silloin tapahtui jotakin ratkaisevaa.
Yksi Adrianin opettajista, Luis Perez, huomasi muutoksen pojan olemuksessa.
Perez näki, miten vastoinkäymiset painoivat Adriania raskaammin päivä päivältä — niin raskaasti, että pojan periksi antaminen tuntui olevan enää ajan kysymys.
Hän otti Adrianin siipiensä suojaan ja päätti tehdä sen, mitä kukaan lääkäri ei ollut vielä tehnyt: löytää vastauksen.
Koulun jälkeen Luis ja Adrian istuivat tietokoneen ääressä, päivä toisensa jälkeen, etsien tietoa, tutkimuksia tai vastaavia tapauksia.
Kahden viikon jälkeen opettaja huomasi ristiriidan: elefantiaasi ei sopinut Adrianin oirekuvaan.
Hän löysi vaihtoehtoisen selityksen ja otti yhteyttä asiantuntijoihin, jotka ohjasivat Adrianin tapauksen tohtori Robert Rosenille, New Yorkissa työskentelevälle endovaskulaarikirurgille.
Tohtori Rosen perehtyi Adrianin tapaukseen.
Hän näki heti, että diagnoosi oli ollut väärä.
Adrian ei sairastanut elefantiaasia, vaan (lausutaan suomeksi Klippel–Trenoo-nei) Klippel–Trénaunay-oireyhtymää, synnynnäistä verisuoniston kehityshäiriötä.
Häiriö voi vaikuttaa sekä laskimoihin, imusuonistoon että kudosten kasvuun, ja joissakin tapauksissa raaja voi kasvaa hallitsemattomasti.
Murrosikä oli laukaissut sairauden äkillisen ja hallitsemattoman pahenemisvaiheen.
Dr. Rosen kertoi perheelle, että parantavaa hoitoa ei ollut.
Ainoa mahdollisuus pelastaa Adrianin henki oli amputoida jalka — mutta siihen liittyi suuri riski.
Leikkauksen onnistumisen todennäköisyys oli vain 50 prosenttia.
Adrian pelkäsi, mutta hän tiesi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja.
Leikkaus tehtiin vuonna 2009 onnistuneesti.
Kun Adrian heräsi, hän oli menettänyt jalkansa — mutta saanut elämänsä takaisin.
Hänen olonsa oli silmin nähden keventynyt niin fyysisesti kuin henkisesti.
Viimeisen kouluvuotensa Adrian kulki pyörätuolissa, teki koulutyönsä ja sai erinomaisia arvosanoja.
Hän aloitti fysioterapian, jotta voisi ajan myötä käyttää proteesia ja palata liikkumaan ilman pyörätuolia.
Kun Adrian esiintyi saman vuoden lopulla televisiossa, jossa hänen tarinansa kerrottiin, monet katsojat järkyttyivät nähdessään ensimmäistä kertaa konkreettisesti, miltä Klippel–Trénaunay (lausutaan suomeksi: Klippel–Trenoo-nei) -oireyhtymä voi pahimmillaan näyttää.
Oireyhtymän varsinainen mekanismi on yhä hämärän rajamailla.
Se tunnetaan, mutta sitä ei täysin ymmärretä — ja juuri se tekee siitä arvaamattoman.
Kukaan ei pysty sanomaan, milloin se aktivoituu, milloin se pysyy hiljaa tai miksi se valitsee yhden ihmisen ja ohittaa toisen.
Adrianin tarina muistuttaa, että vaikka lääketiede ei aina kykene pysäyttämään sairautta, se voi silti tehdä ratkaisevan teon: palauttaa ihmiselle mahdollisuuden jatkaa elämäänsä tavalla, joka tuntuu omalta.
Ei täydellistä parannusta, ei ihmettä — mutta tilaisuuden astua eteenpäin silloin, kun vaihtoehtona olisi ollut pysähtyä.
Lähteet:
* The Palm Beach Post, 25.3.2010 – Teen with rare disease gets leg amputated to save his life
* El Paso Times, 2010 – Adrian Martinez case
* Discovery Health / Mystery Diagnosis, Season 9, Episode 10 – The Boy with the 150 Pound Leg (2010)
* Dallas Morning News / Reuters Health archives, 2010 – Parkland Memorial Hospital surgery reports
* Mayo Clinic – Lymphedema: Symptoms and causes
* Lymphedema Support Network (UK) – Primary lymphoedema: causes and management
* National Organization for Rare Disorders (NORD) – Primary Lymphedema overview
* MedlinePlus / NIH – Lymphatic system and fluid regulation
11. Haitin Zombit
Karibianmeren kuumuudessa kuolema ei ole aina loppu. Haitilla elää uskomus ihmisistä, jotka nousevat haudoistaan – ei hirviöinä, vaan hiljaisina, tyhjyyteen tuijottavina varjoina entisestä itsestään.
❯ Jakson käsikirjoitus
11 Haitin ZombitYö on painava ja lämmin.
Haitin maaseudulla pimeys on ottanut vallan ja trooppinen ilma tuntuu hengittävän omaan tahtiinsa.
Jossain kaukana kuuluu rumpujen rytmi – hidas ja toistuva, kuin sydämenlyönti.
Kylän laidalla, vanhan sokeriruokopellon reunassa, hauta on juuri peitetty.
Sen savinen pinta höyryää vielä päivän kuumuudesta.
Paikalliset pysyvät alueelta poissa.
He tietävät, kenen nimi on kirjoitettu haudan yläpuolelle, ja miksi sinne ei mennä yöllä.
Täällä kuolema ei ole aina loppu.
Karibianmeren keskellä, Hispaniolan saarella, sijaitsee Haiti.
Pieni ja vuoristoinen maa, jonka historia on täynnä vallankumouksia, orjuutta ja selviytymistä.
Se on maailman ensimmäinen mustien orjien perustama tasavalta – ja samalla paikka, jossa uskomus kuolleista, jotka palaavat elävien joukkoon, on saanut todellisimmat kasvonsa.
Sana zombi on maailmalle tuttu popkulttuurin kautta, mutta sen juuret ovat paljon vanhemmat ja todellisemmat kuin usein kuvitellaan.
Haitilla zombie ei tarkoittanut lihaa syövää hirviötä, vaan jotakuta, joka oli kuollut ja sitten nähty taas elävien joukossa.
Ei muuttuneena olentona, vaan hiljaisena, tyhjyyteen tuijottavana ihmisenä, joka ei näyttänyt tietävän, kuka oli.
Zombien tarina alkaa paljon ennen Haitia.
Sen juuret ulottuvat Länsi-Afrikkaan, alueille, joilta miljoonia ihmisiä kuljetettiin orjuuteen Karibialle ja Amerikkaan.
Mukanaan he toivat kielensä, rituaalinsa ja käsityksensä sielusta – siitä, että ihminen ei koostu vain ruumiista, vaan myös voimasta, joka voi irtaantua siitä.
Kun orjuus vei heidät toiseen maailmaan, nämä uskomukset sulautuivat katolliseen uskontoon ja uuteen ympäristöön.
Haitilla niistä syntyi vodou – uskonto, jota pitkään väärinymmärrettiin pelkäksi taikauskoksi, mutta joka on monimutkainen järjestelmä.
Se on yhteisön hengellinen kieli – tapa käsitellä sairautta, kärsimystä ja elämän arvoitusta.
Vodoussa kuolema ei ole lopullinen.
Ihmisen sielulla on kaksi osaa: ti bon ange ja gros bon ange.
Toinen on yksilön persoonallinen olemus, toinen elämän perusvoima.
Jos nämä erotetaan, ihminen menettää itsensä, vaikka ruumis jäisi eloon.
Tähän ajatukseen kietoutuu myös zombin käsite.
Zombie on ruumis, jolta on riistetty sielu – ihminen, jota joku toinen hallitsee.
Zombiksi tuleminen oli pelottavampaa kuin kuolema, sillä se merkitsi ikuista orjuutta ilman tahtoa.
Zombiksi tuleminen ei ollut sattumanvaraista.
Se oli yhteisön moraalinen varoitus, rangaistus ihmiselle, joka oli rikkonut yhteisön sääntöjä, pettänyt perheensä tai aiheuttanut vahinkoa muille.
Haitissa vodou-tohtoreita on kahdenlaisia.
On hounganeja ja mamboja – pappeja ja papittaria, jotka palvelevat yhteisöään, auttavat sairaita ja toimivat välittäjinä henkien ja ihmisten välillä.
Ja sitten on bokoja, bokoreita.
Heitä kutsutaan joskus pimeän vodoun harjoittajiksi, sillä heidän voimansa eivät tule suojelusta vaan hallinnasta.
Bokori hallitsee samoja rituaaleja ja henkien nimiä kuin papit, mutta käyttää niitä toisin.
Hänen sanotaan pystyvän langettamaan kirouksia, valmistamaan myrkkyjä ja jopa herättämään kuolleen ja tehdä tästä zombin.
Joissain tarinoissa bokori toteuttaa yhteisön oikeutta – antaa rangaistuksen sille, joka on rikkonut sääntöjä.
Toisissa hän toimii omavaltaisesti, hyötyä tai valtaa tavoitellen.
Kertomusten mukaan bokori valitsi uhrinsa, valmisti seoksen kasveista, eläimistä ja kuolleista kudoksista – ja puhalsi sen uhrin kehoon rikkoutuneen ihon, kuten haavan tai raapaisujäljen kautta.
Sen jälkeen uhri lyyhistyi, tämän hengitys heikkeni ja sydänkäyrä madaltui lähes olemattomaksi.
Kun hänet todettiin kuolleeksi, hänet haudattiin.
Mutta muutamaa päivää myöhemmin bokori kaivoi hänet esiin.
Uhri oli taas hengissä, mutta ei enää oma itsensä.
Zombiksi muutettu ihminen pidettiin usein fyysisesti eristyksissä, ja häntä käytettiin työvoimana – plantaasilla, kotitaloustöissä tai bokorin palveluksessa.
Näitä kertomuksia pidettiin länsimaissa pitkään vain myyttisinä tarinoina.
Kuitenkin haitilainen mies nimeltä Clairvius Narcisse teki niistä todellisia monille, myös länsimaisille tutkijoille.
Keväällä 1962 haitilainen maanviljelijä nimeltä Clairvius Narcisse saapui Albert Schweitzerin sairaalaan Deschapelles’n kaupungissa.
Albert Schweitzerin sairaala oli moderni ja länsimaisin menetelmin toimiva hoitolaitos, kaukana vodou’n maailmasta.
Clairvius kärsi voimakkaasta kuumeesta, heikkoudesta ja hengitysvaikeuksista.
Lääkärit kirjasivat hänen oireensa, mutta eivät löytäneet niille selvää syytä.
Parin päivän kuluttua hänen pulssinsa hidastui, hengitys muuttui pinnalliseksi ja lopulta lakkasi kokonaan.
Sairaala julisti hänet kuolleeksi.
Hänen sisarensa allekirjoitti paperit, ja ruumis vietiin kotiin haudattavaksi.
Hautajaiset pidettiin nopeasti, kuten trooppisessa ilmastossa oli tapana.
Clairvius Narcisse makasi arkussa, ja hänen omaisensa näkivät, kun hauta suljettiin.
Kuusitoista vuotta myöhemmin, vuonna 1980, hänen sisarensa oli torilla L’Estèren kaupungissa, kun joku kutsui häntä nimeltä.
Nainen kääntyi, ja edessään hän näki miehen, jonka kasvot olivat vanhentuneet, mutta piirteet olivat tutut.
Mies sanoi olevansa hänen veljensä.
Mies tiesi asioita, joita vain Clairvius olisi voinut tietää – yksityiskohtia heidän lapsuudesta, perheestä, kasvupaikasta ja sisarrusten välisistä riidoista.
Hänen puheensa oli hidasta ja katse etäinen.
Silti hän oli elossa.
Clairvius Narcisse kertoi, että hän ei ollut koskaan kuollut, vaikka kaikki hänen ympärillään niin uskoivat.
Hän muisti hetkiä sairaalasta – ihmisten puhetta, oman sisarensa itkun ja lääkärien liikkeet vuoteen ympärillä.
Hän yritti vastata, mutta ei pystynyt.
Hänen kehonsa ei totellut.
Hän tunsi, miten hänen ruumiinsa vietiin pois.
Hän kuuli, kuinka hauta suljettiin, ja sitten kaiken hiljenemisen.
Hän sanoi olleensa tietoinen, mutta vailla kykyä liikkua tai huutaa.
Kun hän heräsi, ilma tuntui viileältä hänen kasvoillaan.
Raottaessaan silmiään hän huomasi hahmon seisovan hautansa reunalla.
Hänet nostettiin maasta ja vietiin pois.
Hän oli heikko ja sekava, eikä tiennyt missä oli, mutta kuuli muiden ihmisten ääniä – hitaita, yksitoikkoisia, kuin unessa puhuvia.
Vuosia hän työskenteli bokori-tohtorin plantaasilla muiden kaltaistensa joukossa, tottelevaisena, ilman omaa tahtoa.
Hänelle annettiin ruokaa ja kasveista tehtyä seosta, joka piti hänen mielensä sumuisena.
Aika menetti merkityksensä.
Vasta vuosien kuluttua, bokorin kuoltua, hän tunsi kuin jotakin olisi murtunut.
Hän alkoi muistaa, kuka oli ollut, ja lähti kulkemaan kohti kotiaan.
Kertomus levisi nopeasti ympäri Haitia ja sen rajojen yli.
Paikallisille asia oli selvä: Narcisse oli joutunut bokorin uhriksi ja muutettu zombiksi.
Länsimaisten tutkijoiden silmissä tarina oli uskomaton – mutta sen yksityiskohdat olivat hämmentävän tarkkoja.
Hautapaikka oli olemassa, kuolintodistus oli aito, ja monet todistajat muistivat miehen hautajaiset.
Vuonna 1982 haitilainen sosiologi ja antropologi toivat tapauksen Yhdysvaltoihin.
He pyysivät apua Harvardin yliopiston tutkijalta, nuorelta antropologilta nimeltä Wade Davis.
Davis matkusti Haitiin selvittämään, mitä oli tapahtunut.
Kun Wade Davis saapui Haitiin vuonna 1982, hän ei etsinyt hirviöitä.
Hän etsi todisteita siitä, voisiko paikallinen uskomus perustua todelliseen biologiseen ilmiöön.
Davis oli koulutukseltaan etnobotanisti – kasvien ja kemian välisen suhteen tutkija – ja hän lähestyi zombi-mytologiaa kuin kasvia, joka oli vielä tunnistamatta.
Hänen tutkimuslupansa oli harvinainen.
Vodou-yhteisöissä ulkopuolisia ei helposti päästetty lähelle rituaaleja, saati bokorien maailmaa.
Mutta vähitellen hän löysi ihmisiä, jotka väittivät tuntevansa “zombin valmistamisen” salaisuuden.
Davisille näytettiin jauhe, jonka koostumus vaihteli tekijästä toiseen, mutta perusainesosat toistuivat: kuivattuja sammakon osia, hyönteisiä, kasveja, palanutta luuta – ja jotakin, mikä kiinnitti hänen huomionsa heti.
Kuivattua kalanlihaa, jonka lähteenä oli usein pallokala.
Pallokalat sisältävät tetrodotoksiinia, hermomyrkkyä, joka lamauttaa lihaksiston ja estää hengityksen.
Jo pieni annos voi saada ihmisen näyttämään kuolleelta: pulssi katoaa, hengitys on lähes mittaamaton, ja keho muuttuu jäykäksi.
Davisin hypoteesi oli yksinkertainen mutta järkyttävä.
Bokorit saattoivat käyttää myrkkyä aiheuttaakseen uhrille väliaikaisen kuoleman kaltaisen tilan.
Kun henkilö haudattiin ja myöhemmin “herätettiin”, hän oli heikko, henkisesti sekava ja helposti hallittava – erityisesti, jos häntä pidettiin eristyksissä ja unettomana.
Jos tämä piti paikkansa, zombie ei ollut yliluonnollinen olento vaan ihminen, joka oli myrkytetty, haudattu ja traumatisoitu niin perusteellisesti, että hänen minuutensa murtui.
Davis keräsi näytteitä ja toimitti ne laboratorioihin analysoitavaksi.
Tulokset olivat ristiriitaisia.
Joissakin löydettiin jälkiä tetrodotoksiinista, toisissa ei.
Myrkyn määrä vaihteli, eikä ollut varmaa, voisiko se käytännössä aiheuttaa tällaista tilaa ilman, että uhri kuolisi.
Kun Wade Davisin raportit julkaistiin, ne herättivät sensaation.
Harvardin nimi otsikoissa ja sana zombie samassa lauseessa oli yhdistelmä, jota tiedemaailma ei ollut tottunut näkemään.
Lehdistö tarttui tarinaan välittömästi.
Myrkky, jonka avulla voisi haudata ihmisen elävänä – ja sitten herättää hänet.
Se kuulosti melkein tieteiskauhulta.
Mutta tieteellisissä piireissä vastaanotto oli varautunut.
Moni toksikologi epäili Davisin analyysien tarkkuutta ja myrkyn pitoisuuksia.
Vaikka tetrodotoksiini on tunnettu hermomyrkky, sen vaikutukset ihmiseen ovat vaikeasti ennustettavia.
Annoksen, joka lamauttaa mutta ei tapa, raja on lähes olematon.
Lisäksi osa näytteistä osoittautui myöhemmin epäluotettaviksi: myrkyn määrä niissä oli niin pieni, että sen alkuperä oli epävarma.
Joidenkin mielestä Davis oli rakentanut teorian enemmän kenttäkokemusten ja symboliikan kuin laboratoriotodisteiden varaan.
Silti hänen työnsä teki jotakin merkittävää.
Se siirsi keskustelun pois puhtaasta mystiikasta.
Zombista tuli hetkeksi lääketieteellinen arvoitus, ei pelkkä kansantarina.
Ja se herätti kysymyksen siitä, mitä pidämme mahdollisena silloin, kun kulttuurinen kokemus ja lääketieteellinen tieto törmäävät.
Davisin mukaan zombi ei ollut pelkkä biologinen ilmiö.
Se oli yhteiskunnallinen mekanismi, jolla yhteisö saattoi tuomita yksilön.
Haitin maaseudulla “zombiksi tekeminen” oli äärimmäinen rangaistus – ei kuolema, vaan identiteetin menetys.
Ihminen, joka oli rikkonut perheen tai yhteisön lakia, voitiin “poistaa” ilman verenvuodatusta.
Hänestä tehtiin elävä varoitus.
Clairvius Narcisse kuoli toistamiseen vuonna 1994, tällä kertaa ilman epäilyksiä.
Hän eli hiljaisesti vuosikymmeniä sen jälkeen, kun hänen tarinansa oli tehnyt hänestä myytin.
Hänen toinen hautansa on olemassa, aivan kuten ensimmäinenkin oli.
Wade Davisin kirjat tekivät hänestä tunnetun, mutta myös kiistellyn tutkijan.
Osa piti häntä romantisoivana seikkailijana, osa rohkeana rajanylittäjänä, joka uskalsi ottaa myytit vakavasti.
Lopulta kysymys jäi avoimeksi.
Onko zombie todellinen lääketieteellinen ilmiö – vai vain kulttuurinen kieli, jolla yhteisö kertoo pelostaan ja vallankäytöstään?
Lähteet:
* Davis, Wade: The Serpent and the Rainbow. Simon & Schuster, 1985.
* Davis, Wade: Passage of Darkness: The Ethnobiology of the Haitian Zombie. University of North Carolina Press, 1988.
* Farmer, Paul: Aids and Accusation: Haiti and the Geography of Blame. University of California Press, 1992.
* Hurston, Zora Neale: Tell My Horse: Voodoo and Life in Haiti and Jamaica. Harper Perennial, 1938.
* Métraux, Alfred: Voodoo in Haiti. Schocken Books, 1959.
* Ackermann, Hans-W. & Gauthier, Jeanine: “The Ways and Nature of the Zombi.” Journal of American Folklore, vol. 104, no. 414 (1991).
* Kean, Leslie: “The Case of Clairvius Narcisse: Investigating the Haitian Zombie.” HuffPost, 2015.
* The Guardian & Smithsonian Magazine arkistoartikkelit Clairvius Narcissen tapauksesta.
10. Myrkyllinen joulu
Viktoriaanisen Englannin joulukodeissa kauneus ja mukavuus olivat hyveitä – mutta joskus myös hengenvaarallisia. Vuonna 1856 eräs perhe Devonshiressa sairastui salaperäisesti, eikä syy löytynyt ruoasta, taudeista tai huonosta ilmasta, vaan kodin sisustuksesta.Myrkyllinen joulu on kertomus siitä, miten vaarallisin asia voi olla juuri se, mikä näyttää kaikkein kauneimmalta.
❯ Jakson käsikirjoitus
10.Myrkyllinen joulu
Jouluna vuonna 1856 Englannin maaseuduilla sytytettiin tuhansia kynttilöitä, joiden lämmin valo hehkui kotien ikkunoista, ja perheet kokoontuivat ruokapöytiin, joiden ympärille oli luotu sisustus ajan muodin ja mukavuuksien mukaan.
Mutta jotakin kutsumattomana liikkui näissä huoneissa – hiljaisena ja näkymättömänä, joka tuntui olevan läsnä vain tietyissä huoneissa ja vain tietyissä taloissa.
Ja tuona jouluna, eräänä kylmänä aamuna Devonshiressa, ensimmäiset merkit tästä ilmiöstä alkoivat tulla esiin.
Devonshiressa, Lounais-Englannissa, joulupäivänä vuonna 1856, ilma oli kirkas ja kylmä, ja valkoinen kuura peitti pihan kivimuurit ja puutarhan pensaiden oksat niin, että ne kimmelsivät auringossa kuin pienet timantit.
Kukkulan laella seisova Harperin talo erottui harmaata taivasta vasten, ja sen ikkunoista hohkasi pehmeä kynttilänvalo, joka kertoi sisällä vallitsevasta lämmöstä ja rauhasta.
Talon ruokasali, jota perhe kutsui ylpeydellä uudeksi vihreäksi huoneeksi, oli koristeltu jouluksi kuusenhavuilla ja paperiketjuilla.
Huoneen seinät oli peitetty kiiltäväpintaisella smaragdin sävyisellä tapetilla, jonka perheen äiti Eliza oli valinnut Lontoosta.
Myyjä oli kuvannut sävyä aikansa hienostuneimmaksi, todellisen ylellisyyden tunnusmerkiksi.
Kun pöytä oli katettu ja kynttilät sytytetty, Harperin perhe kokoontui juhla-aterialle.
Perheen isä Samuel Harper, paikallinen lääkäri, oli tottunut pitkiin työpäiviin ja kylien välillä ratsastamiseen, mutta jouluna hän oli aina kotona.
Hänen vaimonsa Eliza oli valmistellut ateriaa koko aamun, ja pöydällä höyrysi hanhea, luumukakkua ja mausteviiniä.
Lapset, kaksitoistavuotias Henry, kymmenvuotias Alice ja viisivuotias Clara, istuivat rivissä takan lämmössä, ja heidän poskensa punoittivat kuin omenat.
Huone oli lämmin ja tunnelma iloinen.
Ilmassa tuoksui mehiläisvaha, sokeri ja paahdettu leipä – sellainen tuoksu, joka täyttää koko talon ja jää ilmaan päiviksi.
Mutta illan kuluessa Eliza alkoi tuntea olonsa heikoksi.
Hän kärsi päänsärystä ja huimauksesta.
Myös pieni Clara-tyttö vaikutti huonovointiselta.
Samuel piti sitä väsymyksenä ja kehotti koko perheen levolle.
Päivien kuluessa perheen oireet kuitenkin jatkuivat.
Eliza oli kalpea ja hikoili, ja oksenteli.
Lapset yskivät ja valittivat kurkkukipua.
Koko joulun jälkeinen viikko kului epävarmuuden ja pelon vallassa.
Viktoriaanisessa Englannissa vallitsi miasmateoria, käsitys siitä, että sairaudet levisivät ilman kautta – pahasta ilmasta, kosteudesta ja löyhkistä, jotka nousivat maasta ja viemäreistä.
Ajateltiin, että mätänevän aineksen höyryt tai “saastainen ilma” kantoi taudin siemeniä, ja että terveys riippui ennen kaikkea ilman puhtaudesta.
Tauti nähtiin usein paitsi fyysisenä myös moraalisena ilmiönä: köyhyys, epäjärjestys ja moraalinen rappio liitettiin huonoon ilmaan, ja hyvä elämä puhtaaseen.
Siksi Samuelin oli mahdotonta käsittää, mistä hänen perheensä oireet voisivat johtua.
Pian Samuel kuitenkin huomasi kaavan.
Oireet pahenivat aina, kun perhe vietti aikaa ruokasalissa, ja helpottivat, kun he siirtyivät muihin huoneisiin.
Samuel alkoi epäillä huoneen liittyvän oireisiin, mutta ei osannut selittää miksi.
Kun hän keskusteli asiasta kollegansa kanssa, toinen lääkäri kertoi lukeneensa The Lancet -lehden artikkelin, jossa mainittiin Lontoossa esitelty tutkimus: joissakin kodeissa vihreät tapetit olivat aiheuttaneet samanlaisia oireita.
Samuel haki paikallisesta kemikaliosta tiedon pigmentistä, ja myyjä kertoi sen nimen – Emeraldin vihreä.
Siinä vaiheessa epäily huoneen myrkkyllisyydestä muuttui varmuudeksi.
1800-luvun puolivälissä Englanti eli teollisen vallankumouksen aikaa.
Kemian ja väriaineiden kehitys oli mullistanut tavat, joilla ihmiset pukeutuivat ja sisustivat.
Uudet pigmentit toivat koteihin värejä, joita ei aiemmin ollut ollut olemassa – kirkkaampia, puhtaampia ja pysyvämpiä kuin luonnosta saaduilla väriaineilla koskaan saavutettiin.
Yksi näistä oli Emeraldin vihreä, joka keksittiin Saksassa vuonna 1814.
Se valmistettiin kuparin ja arsenikin yhdisteestä, ja sen väri oli poikkeuksellisen syvä ja hohtava.
Sitä käytettiin tapeteissa, vaatteissa, kankaissa, maalauksissa ja jopa makeisten, kuten joulukarkkien koristelussa.
Englannissa siitä tuli nopeasti ylellisyyden ja hyvän maun symboli.
Kemistit tiesivät kyllä, että väri sisälsi arsenikkia, mutta harva ymmärsi, mitä se merkitsi käytännössä.
Kukaan ei vielä epäillyt, että pelkkä huoneen lämpö ja kosteus voisivat vapauttaa myrkkyä ilmaan.
Kun tapetti lämpeni takan ja kynttilöiden vaikutuksesta tai sai kosteutta, sen pinnalta irtosi hienojakoisia arsenikkipölyn hiukkasia, jotka levisivät huoneilmaan.
Pitkäaikainen altistus aiheutti päänsärkyä, oksentelua, ihottumaa, hengitysongelmia ja vakavimmillaan sisäelinten vaurioita.
Monet oireet sekoitettiin muihin sairauksiin, eikä yhteyttä kodin sisustukseen ymmärretty vuosikymmeniin.
Vuonna 1859 lääketieteellinen aikakauslehti The Lancet julkaisi varoituksen, jossa todettiin, että niin sanottu “vihreiden huoneiden tauti” oli leviämässä.
Raporteissa kuvattiin potilaita, jotka olivat sairastuneet kotonaan ilman näkyvää syytä, ja yhteinen tekijä oli vihreä tapetti.
Sanomalehdet tarttuivat aiheeseen, ja pian arsenikkivärit nousivat julkiseen keskusteluun.
Väriainevalmistajat ja tapettitehtaat suhtautuivat väitteisiin varauksella.
He korostivat, ettei yhteyttä oltu todistettu, ja väittivät oireiden johtuvan kosteudesta, ilmanvaihdosta tai asiakkaiden omasta herkkyydestä.
Emeraldin vihreä oli tuottoisa pigmenttiväri, ja siksi sen vaaroja vähäteltiin vuosia.
Myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet, että tuon ajan tapetit saattoivat vapauttaa huoneilmaan arsenikkikaasuja pitoisuuksina, jotka ylittäisivät nykyiset teolliset raja-arvot moninkertaisesti.
1800-luvun loppuun mennessä arsenikkipohjaiset vihreät pigmentit hävisivät vähitellen kodin sisustuksesta.
Niiden tilalle tulivat turvallisemmat väriaineet, ja Emeraldin vihreä -sävy säilyi, mutta sen kemiallinen koostumus muuttui.
Mutta väri sen myrkyllisessä muodossaan ehti olla muodissa lähes puoli vuosisataa, ja tuhannet ihmiset sairastuivat ennen kuin sen vaarat ymmärrettiin täysin.
Tuo pigmentti jäi historiaan kauneimpana ja tappavimpana värinä, jonka kemia koskaan loi.
Kun nykyään katsomme viktoriaanisia maalauksia, joissa joulupöydät notkuvat aikakauden herkuista ja huoneet hehkuvat vihreän ja kullan sävyissä, on helppo unohtaa, että nuo värit eivät olleet pelkästään esteettisiä.
Niissä oli kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kemiaa.
Vihreä väri haalistui lopulta seiniltä ja tapetit poltettiin, mutta tarina jäi elämään.
Se muistuttaa, että ihminen on aina halunnut tehdä maailmastaan kauniin, joskus ymmärtämättä, millä hinnalla.
Lähteet:
* The Lancet, Vol. 2, 1859 – “Poisonous Wall Papers: Arsenical Compounds in Domestic Decoration”
* N. H. Moore, On the Poisonous Effects of Green Pigments Used in Wall Paper (London Medical Gazette, 1860)
* Peter H. Barry, Emerald Green and the Victorian Home (Journal of Chemical Education, 2005)
* Lucinda Hawksley, Bitten by Witch Fever: Wallpaper & Arsenic in the Victorian Home (Thames & Hudson, 2016)
* Jennifer L. Anderson, Toxic Beauty: Arsenic and the Aesthetic of Danger in Nineteenth-Century Britain (History of Science, 2019)
* Royal Society of Chemistry, The Arsenic Century: Poison, Panic and Arsenic in Victorian Britain (James C. Whorton, 2010)
* Manchester Guardian Archives (1853–1861): “Reports of Arsenic Poisoning in Wallpapers and Confectionery”
* National Archives, UK – Public Health Reports, Arsenical Pigments and Domestic Safety, 1862
9. Kantaja
Kun outo tauti alkaa levitä New Yorkin rikkaissa kodeissa, epäilykset kohdistuvat yhteen naiseen.
Tämä on tarina Mary Mallonista, jonka elämästä tuli tieteellinen arvoitus ja moraalinen kiistakysymys.
❯ Jakson käsikirjoitus
9.KantajaKesä 1906 oli ollut lämmin ja kirkas. Long Islandin huvilat täyttyivät kaupungin varakkaista perheistä, jotka pakenivat New Yorkin kuumuutta merenrantaan. Puistoissa leikittiin, keittiöistä kuului astioiden kilinä ja ilmassa leijali makeiden piirakoiden tuoksu.
Eräänä elokuisena iltana Warrenin perheen huvilassa 11-vuotias tytär alkoi valittaa väsymystä ja vatsakipua. Vanhemmat ajattelivat, että kyse oli vain auringon pistoksesta tai ruoasta.
Seuraavana aamuna tytär ei kuitenkaan jaksanut nousta sängystä. Hänen ihonsa oli kalpea, ja otsalle nousi hiki.
Kolmantena päivänä hänelle nousi kuume. Hoitaja kasteli liinaa viileässä vedessä ja painoi sitä lapsen poskille. Kuume ei vain ottanut laskeakseen.
Pian sairastuivat myös talouden palvelijat – ensin yksi, sitten toinen, kunnes viikon kuluttua seitsemän ihmistä makasi sängyssä, kaikilla oli sama oireiden sarja: korkea kuume, ripuli, ruusunpunaiset täplät iholla.
Talon lääkäri oli hämmentynyt. Kaikki oli moitteettoman puhdasta. Vesi tuli omasta kaivosta, ruoka oli tuoretta, eikä lähellä ollut muita sairastapauksia.
Hän tarkasti viemärit, astiat ja kaivon, mutta mikään ei viitannut saastumiseen.
Silti tauti levisi huvilan huoneesta toiseen – hiljaa ja vääjäämättä.
Kun viimeinen potilas vietiin sairaalaan, talossa vallitsi painostava hiljaisuus.
Osa 1: Tauti, jolla ei ollut lähdettä
Warrenien taloutta kiusasi lavantauti.
Vuonna 1906 New Yorkissa riehui lavantautiaalto, joka poikkesi kaikista aiemmista. Lavantauti oli vuosisadan alussa pelätty sairaus. Sen aiheutti bakteeri Salmonella typhi, joka levisi saastuneen veden tai ruoan välityksellä.
Oireet olivat rajuja: korkea kuume, ripuli, vatsan turvotus ja ruusunpunaiset täplät iholla. Kuolleisuusluvut olivat korkeat, eikä tehokasta hoitoa ollut olemassa.
Tautia tavattiin yleensä köyhillä asuinalueilla, jossa ihmiset asuivat ahtaissa kortteleissa ja puhtaan veden ja ruuan saanti ei ollut itsestään selvyys.
Nyt kuitenkin lavantauti levisi varakkaiden perheiden keskuudessa, joissa hygieniatasso oli aivan toisenlainen siihen verrattuna missä lavantautia yleensä tavattiin.
Lääkärit olivat hämmentyneitä. Miten sairaus, jonka tiedettiin leviävän likaisen veden mukana, oli päässyt puhtaisiin, varakkaisiin taloihin?
Kun erään perheen kesähuvilassa Long Islandilla sairastui seitsemän ihmistä, tapaus sai lehdistössä huomiota.
Tutkimuksia johti epidemiologi George A. Soper, joka huomasi pian kummallisen yhteyden sairastuneiden perheiden välillä.
Soperin mukaan jokaisessa perheessä, jossa lavantauti oli puhjennut, oli työskennellyt sama henkilö – keittäjä nimeltä Mary Mallon.
Mary Mallon syntyi 23. syyskuuta 1869 Cookstownissa, Irlannissa. Hän muutti New Yorkiin teini-ikäisenä.
Hän työskenteli ensin keittiöapulaisena, mutta eteni urallaan ja alkoi toimia ammattilaiskokkina varakkaammissa perheissä.
Marya on kuvailtu taitavaksi, tunnolliseksi ja ahkeraksi työntekijäksi. Häntä pidettiin erinomaisena keittäjänä ja monet työnantajat suosittelivat häntä edelleen.
Työtoverit ja työnantajat mainitsivat, että hänen keittiönsä oli aina järjestyksessä ja puhdas.
Epidemiologi Soper oli huomannut toistuvan kaavan. Kun Mary vaihtoi työpaikkaa, tauti ilmestyi perheisiin usein hänen jälkeensä.
Soper jäljitti yhteensä seitsemän kotitaloutta, joissa Mary oli työskennellyt — ja kaikissa niissä oli raportoitu lavantautitapauksia.
Kun Soper tavoitti Maryn ja otti asian puheeksi hänen kanssaan, Mary kielsi asian jyrkästi ja loukkaantui väitteestä silmin nähden.
Hän oli vakuuttunut omasta terveydestään eikä suostunut luovuttamaan näytteitä.
Tapaus sai nopeasti huomiota myös viranomaisissa. Mary pidätettiin ja vietiin väkisin tutkittavaksi New Yorkin eristysosastolle.
Tutkimukset osoittivat jotakin, mitä lääketiede ei ollut aiemmin todistanut. Maryn verestä ja ulosteesta löytyi Salmonella typhi -bakteeri, mutta hänellä itsellään ei ollut mitään oireita.
Hän oli terve kantaja — ihminen, jonka elimistössä bakteeri eli pysyvästi, mutta joka ei itse sairastunut.
Hänen tapauksensa oli ensimmäinen laatuaan Yhdysvalloissa ja yksi varhaisimmista koko maailmassa.
Lääkärit uskoivat, että bakteeri oli asettunut hänen sappirakkoonsa.
Koska Mary työskenteli keittäjänä, hän oli todennäköisesti tartuttanut kymmeniä ihmisiä valmistaessaan ruokia, joita ei kuumennettu – erityisesti jäätelöä ja salaatteja.
Tiede oli juuri ottanut askeleen eteenpäin, mutta Maryn elämä oli muuttunut pysyvästi.
Mary määrättiin pakkoeristykseen.
Terveysviranomaiset kuljettivat hänet väkisin sairaalaveneellä North Brother Islandille, pienelle, puiden peittämälle saarelle.
Saari oli suljettu alue, jossa toimi Riverside Hospital – laitos tartuntatauteihin, kuten isorokkoon ja lavantautiin, sairastuneille.
Sairaalan ympärillä oli korkea aita ja vartijoita, ja sinne pääsi vain luvan kanssa.
Mary sijoitettiin pieneen taloon, jonka ympärillä kasvoi villiviiniä ja muutama omenapuu.
Hänellä oli käytössään oma keittiö ja mahdollisuus kasvattaa vihanneksia.
Viranomaiset pitivät sitä kohtuullisena järjestelynä – mutta Marylle se oli vankila.
Hän kirjoitti useita kirjeitä viranomaisille ja lehdille, joissa hän vetosi vapautuksensa puolesta.
Niissä toistui sama väite: hän oli terve, eikä hänelle annettu mahdollisuutta puolustautua.
“En ole koskaan ollut sairas. Olen keittäjä, en rikollinen.”
Hänen tapauksestaan kiisteltiin sanomalehdissä.
Toiset pitivät eristämistä välttämättömänä kansanterveyden turvaamiseksi, toiset näkivät sen räikeänä ihmisoikeuksien loukkauksena.
Mary vietti saarella kolme vuotta.
Lääkäreiden mukaan hän oli edelleen bakteerin kantaja, mutta koska hänellä ei ollut oireita, viranomaiset päättivät lopulta vapauttaa hänet ehdolla, että hän ei koskaan enää työskentelisi ruoan parissa.
Vuonna 1910 Mary Mallon palasi mantereelle.
Mary yritti elättää itsensä ompelijana ja siivoojana, mutta palkka oli niukka ja työ epäsäännöllistä.
Keittäjänä hän oli saanut kaksinkertaisen palkan, ja pian hän palasi siihen, minkä parhaiten osasi.
Hän käytti itsestään väärennettyä nimeä – Mary Brown – ja sai paikan sairaalan keittiöstä Manhattanilla.
Vuonna 1915 samassa sairaalassa puhkesi lavantautiepidemia: tartunnan saaneiden määrä oli 27 henkilöä, joista 2 myöhemmin kuoli.
Kun viranomaiset tutkivat ruokahuollon työntekijöitä, yksi nimi nousi esiin.
He tajusivat nopeasti, että Mary oli palannut.
Tällä kertaa viranomaiset eivät epäröineet.
Hänet pidätettiin uudelleen ja vietiin takaisin North Brother Islandille.
Tällä kertaa ilman määräaikaa.
Mary Mallon vietti saarella lopulta 23 vuotta.
Hän asui pienessä mökissä, jonka ikkunoista näkyi vastarannan kaupungin siluetti.
Saarella oli muita tartuntatautien potilaita, mutta Mary oli ainoa, joka oli pysyvästi eristetty, vaikka oli terve.
Aluksi hän oli katkera ja vihainen.
Hän kieltäytyi puhumasta lääkäreille ja vältti saaren muuta henkilökuntaa.
Ajan myötä hän kuitenkin asettui elämään rutiinien varaan.
Hän kasvatti vihanneksia, piti kissaa ja muutamaa kanaa.
Lopulta hän alkoi auttaa sairaalan laboratorion työntekijöitä, pesemällä lasipulloja ja välineitä – ironista kyllä, laboratoriossa, jossa tutkittiin lavantautibakteereja.
Saarella käyneet vierailijat kuvailivat häntä siistiksi, pidättyväiseksi naiseksi, joka puhui vähän mutta käyttäytyi kohteliaasti.
Hänen kirjeensä viranomaisille kuitenkin jatkuivat, ja niissä hän toisti aina saman: että hän ei ollut tehnyt mitään väärää, eikä uskonut olevansa tartunnan lähde.
Vuonna 1932 hän sai halvauksen, joka vei liikuntakyvyn.
Loppuelämänsä hän vietti sairaalahuoneessa, ikkunan ääressä, josta näki joelle.
Mary Mallon kuoli 11. marraskuuta 1938, 69-vuotiaana.
Kuoleman jälkeen tehty ruumiinavaus vahvisti, että hänen sappirakkonsa sisällä oli yhä Salmonella typhi -bakteeri.
Arvioiden mukaan hän levitti lavantautia yli viidellekymmenelle ihmiselle, joista ainakin kolme kuoli.
Mutta tarkkaa lukua ei tiedetä – osa tapauksista jäi varmasti kirjaamatta.
Hänen nimensä jäi historiaan, mutta ei sillä tavalla kuin hän olisi toivonut.
“Typhoid Mary” – “Lavantauti-Mary” – muuttui lehdistön keksimästä nimestä käsitteeksi, joka alkoi tarkoittaa ketä tahansa ihmistä, joka levittää tuhoa tietämättään.
Mary Mallonin traaginen tarina muutti tartuntatautien hallintaa pysyvästi.
Sen seurauksena kehitettiin uusia ohjeita kantajien tunnistamiseen ja vapaaehtoiseen seurantaan, jotta ketään ei enää tarvitsisi eristää koko iäkseen.
Lähteet:
* George A. Soper: The Curious Career of Typhoid Mary (1939)
* Journal of the American Medical Association: alkuperäiset raportit Mary Mallonin tapauksesta
* New York City Department of Health archives
* National Institutes of Health: Typhoid Carrier Studies
* North Brother Island historical records
* BBC History: The Tragic Story of Typhoid Mary (2019)
* Smithsonian Magazine: Typhoid Mary’s Strange Isolation (2014)
8. Jatkosodan horkka
Itsenäisyyspäivän erikoisjaksossa palataan Itä-Karjalaan vuoteen 1942 — aikaan, jolloin rintamalla alkaa levitä outo tauti, joka tekee miehistä hetkessä toimintakyvyttömiä. Lääkintähenkilöstö on ymmällään — eikä kukaan kykene selittämään, mitä miehille on tapahtumassa.
Jatkosodan keskellä suomalaiset sotilaat joutuvat kohtaamaan vihollisen, jota ei voi ampua, tykittää tai ajaa pois. Näkymätön vastustaja on tullut sotaan mukaan — eikä se tunne rajoja.
❯ Jakson käsikirjoitus
8. Jatkosodan horkkaVuosi 1942 Suomi kävi jatkosotaa Neuvostoliittoa vastaan.
Sodan keskellä miehet oppivat kestämään nälän, kylmyyden ja vihollisen tulen – mutta kesän edetessä sotilaat alkoivat kaatua ilman taistelua.
Lääkintämiehet olivat neuvottomia. Jokin näkymätön vastus oli päässyt rintamalle, ja se löi miehet maahan yhtä varmasti kuin vihollisen tuli.
Heinäkuu oli Itä-Karjalassa poikkeuksellisen lämmin. Sateet olivat tehneet maaston raskaaksi kulkea, ja ilma seisoi. Hiljaisina hetkinä passia pitävät suomalais-sotilaat kuulivat vain jatkuvan hyttysen ininän korvan juurella.
Sodan jatkuessa rintamalla alkoi levitä outo sairaus, jonka alku oli huomaamaton mutta eteneminen vääjäämätön. Miehiä alkoi kaatua ilman näkyvää syytä, heidän ruumiinlämpönsä nousi äkisti, ja he vajosivat kuumeen valtaan.
Ensimmäisinä päivinä tauti tuntui harmittomalta, mutta pian oireet toistuivat säännöllisesti, kuin rytmin mukaan. Kuumetta seurasi voimakas hikoilu, sitten vilunväristykset ja uupumus, joka vei voimat kokonaan.
Monet toipuivat vain sairastuakseen uudelleen muutaman päivän kuluttua.
Kenttälääkärit eivät ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Sodan keskellä tavattiin kaikenlaisia tauteja – mutta tämä tauti oli erilainen.
Se ei tappanut nopeasti, mutta ei myöskään mennyt ohi. Se teki miehistä toimintakyvyttömiä, ja pahinta oli sen arvaamattomuus.
Tauti ei seurannut tavallisia sääntöjä, eikä siihen näyttänyt olevan selkeää hoitoa.
Oireissa oli jotakin hämmentävän säännöllistä. Kuume nousi ja laski tietyin väliajoin, kuin kellon lyönneissä.
Jotkut epäilivät, että kyseessä oli hermostoperäinen reaktio – stressin, unettomuuden ja jatkuvan jännityksen yhteisvaikutus – mutta tämä teoria ei selittänyt sitä, miksi täsmälleen samat oireet levisivät miehestä toiseen.
Sairaaloissa keskusteltiin lavantaudista, punataudista, influenssasta ja jopa myrkytyksestä. Jokainen teoria kaatui nopeasti, sillä tauti ei käyttäytynyt kuten mikään näistä.
Se ei tuntunut leviävän ruuan, veden tai kosketuksen välityksellä, eikä sen kulkua pystytty ennustamaan. Jotkut miehet sairastuivat vain kerran, toiset viidesti saman kesän aikana.
Sotilaslääkärit ryhtyivät ottamaan verinäytteitä, vaikka välineitä oli niukasti. Näytteet lähetettiin Helsinkiin, missä niitä tutkittiin sotilaslääketieteen laitoksella.
Helsingissä lääkäri nimeltään Eero Saxén katsoi näytettä mikroskoopin läpi ja näki jotakin, mitä ei ollut odottanut näkevänsä. Punasolujen sisällä liikkui loinen.
Näytteet toimitettiin laboratorioon, mutta varmistus vei aikaa. Kun tulokset saapuivat, vastaus oli yllättävä.
Kyseessä oli malaria.
Itä-Karjalan alueelta, jonne suomalaiset olivat edenneet kesällä 1941, malaria ei ollut koskaan täysin hävinnyt. Venäjän Karjalassa tautia esiintyi paikallisesti, erityisesti Laatokan ja Syvärin ympärillä, missä hyttyset menestyivät ja loinen säilyi.
Kun suomalaiset joukot asettuivat alueelle, venäläisten veressä piillyt loinen siirtyi paikallisten hyttysten mukana suomalaisiin.
Sota loi täydelliset olosuhteet tartunnalle. Korsut rakennettiin kosteikkojen läheisyyteen ja suot ympäröivät leirejä joka puolella.
Hyttyset olivat kaikkialla, ja niiden puremat olivat yhtä arkipäiväisiä kuin auringonlämpö iholla.
Tauti kulki äänettömästi miehestä mieheen, ja ennen kuin sitä osattiin nimetä, se oli sairastuttanut tuhansia.
Kun diagnoosi varmistui, lääkintäjohto määräsi välittömästi torjuntatoimet. Korsuihin ripustettiin hyttysverkkoja, lätäköitä kuivattiin ja vettä ojitettiin, mutta suurta vaikutusta ei näillä toimenpiteillä saatu aikaan.
Sota jatkui, eikä työvoimaa ollut varaa siirtää torjuntatoimenpiteisiin.
Ainoa tehokas lääke, kinini, oli pula-aikana lähes mahdoton hankkia. Pieniä määriä saatiin Saksasta ja Ruotsista, mutta ei riittävästi kattamaan koko rintamaa.
Sairaita eristettiin, mutta liian myöhään. Tauti oli jo levinnyt niin laajalle, ettei sitä enää pysäytetty.
Silti kuolleisuus malarian johdosta pysyi alhaisena.
Kun sota päättyi ja miehet palasivat kotiin, moni luuli jättäneensä taudin taakseen.
Kuitenkin seuraavina vuosina, 1940-luvun puolivälissä, Suomessa raportoitiin yllättävä määrä uusia malariatapauksia. Suurin osa niistä todettiin entisillä rintamamiehillä.
Kyse ei ollut kuitenkaan uusista tartunnoista. Loinen, Plasmodium vivax, pystyy piileskelemään maksassa kuukausia, joskus vuosia, ennen kuin se aktivoituu uudelleen.
Tauti saattoi siis nousta uudelleen pintaan pitkänkin ajan kuluttua, aivan kuin muistona sodasta. Monet sairastuivat rauhan aikana, kotona, satojen kilometrien päässä rintamasta.
Malaria ei ollut suomalaisille täysin tuntematon tauti, mutta sen historia maassamme oli lähes unohtunut.
1700-luvulta lähtien malariaa esiintyi erityisesti rannikkoseuduilla, joissa suot, tulvivat joet ja lämpimät kesät loivat sille otollisen ympäristön.
Siihen aikaan malariaa kutsuttiin horkaksi tai vilutaudiksi, ja sitä pidettiin lähes luonnonilmiönä – osana kesää.
Tauti oli siis kerran kuulunut tähän maahan.
Sen levittäjänä toimi aikanaan ihan tavallinen kotimainen hyttyslaji, joka kykeni toimimaan loisen väli-isäntänä myös pohjoisissa oloissa.
Malaria katosi vähitellen, kun elinolot paranivat, ja viimeiset kotimaiset tartunnat kirjattiin 1930-luvun alussa.
Jatkosodan aikana malariaan sairastui arviolta jopa 20 000 suomalaista sotilasta.
Rintamalohkoilla Itä-Karjalassa on raportoitu tilanteita, joissa jopa kolmannes miehistä oli poissa palveluksesta samaan aikaan.
Se kiistatta heikensi joukkojen sotarintamaa merkittävästi.
Vaikka sodan kannalta tilanne oli karvas, oli se lääketieteelle merkittävä tapaus.
Se antoi tutkijoille mahdollisuuden seurata malarian käyttäytymistä pohjoisessa ilmastossa ja tarjosi tietoa, joka auttoi myöhempien tartuntatautien torjunnassa.
Vuonna 1954 Suomi julistettiin virallisesti malariavapaaksi, ja siitä lähtien tauti on ollut täällä vain historian alaviite.
Malaria katosi lopulta yhtä hiljaa kuin se oli tullutkin.
Sota toi mukanaan monia vihollisia, mutta harva niistä oli yhtä pieni ja sitkeä.
Kun viimeiset tautitapaukset hävisivät, jäi siitä jäljelle vain muisto varjoksi historian laitaan, suohon, josta se kerran nousi.
Se muistutti, että viholliset eivät aina kanna asetta, eivätkä kaikki sodan seuraukset katoa aselevon myötä.
Lähteet:
* Saxén, Eero. Malaria Itä-Karjalassa 1942–1944. Sotilaslääketieteellinen arkisto, Puolustusvoimat.
* Helle, Pekka & Vapalahti, Olli. ”Malaria Suomessa – kadonnut mutta mahdollinen.” Duodecim, 2004.
* Valkonen, Timo. Tartuntatautien historia Suomessa. Helsinki: Kansanterveyslaitos, 1999.
* Bruce-Chwatt, L.J. & de Zulueta, J. The Rise and Fall of Malaria in Europe. Oxford University Press, 1980.
* Huldén, Lena & Huldén, Larry. The decline of malaria in Finland – the impact of the vector and social variables. Malaria Journal, 2009.
* Huldén, L., Huldén, L. & Heliövaara, K. Endemic malaria: an 'indoor' disease in northern Europe. Malaria Journal, 2005.
* Lääkintöhallitus. Tilastollinen vuosikirja 1943–1950.
* Helsinki University & EEA. Malaria factsheet, 2023.
* Climate-Adapt Observatory. Health effects: malaria in temperate zones, 2023.
7. Unen vangit
1900-luvun alussa maailmaa riepottelee outo epidemia, joka ei muistuta mitään tunnettua tautia. Ihmiset vaipuvat syvään uneen, mutta pysyvät silti jollain tapaa hereillä. Unitauti kulkee läpi maiden hiljaa, katoaa yhtä mystisesti kuin ilmestyi — ja jättää jälkeensä potilaat, joita kukaan ei osaa auttaa.
❯ Jakson käsikirjoitus
7.Unen vangitVanha raskas tiilirakennus seisoo hiljaa kuin unohtunut kaivos. Sisällä tuoksuu lääkkeiltä, metallilta ja vuosikymmenten pysähtyneeltä ajalta. Osasto on äänetön, vain tuulettimen tasainen humina ja hoitajan askeleet käytävällä rikkovat hiljaisuuden.
Huoneen kulmassa istuu mies. Hän ei liiku, katse on tyhjä, mutta silmät seuraavat valon juovia, jotka siivilöityvät sisäänsä lehkaihtimien välistä. Hänen nimensä on Leonard.
Hän on ollut täällä lähes koko aikuisikänsä, yli 30 vuotta.
Kesäkuun aamu 1969, New York.
Neurologi Oliver Sacks on saapunut Bronx State sairaalaan kokeilemaan uutta lääkettä, levodopaa eli L-dopaa, Parkinsonin taudin hoitoon tarkoitettua valmistetta. Kukaan ei tiedä, mitä se tekee näille potilaille, ihmisille, joita sairaalan henkilökunta kutsuu yksinkertaisesti heräämättömiksi.
Leonard L on yksi heistä. Hän sairastui lapsena tautiin, jota kukaan ei osannut selittää. Hänen kehonsa oli jähmettynyt paikoilleen, kuin aika olisi tarttunut siihen lopullisesti.
Leonard saa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin lääkettä, jonka vaikutusta kukaan ei osannut ennakoida. Mutta ennen kuin L-dopa annos alkaa vaikuttaa, on palattava ajassa taaksepäin. Siihen hetkeen, jolloin sama tauti, joka pysäytti Leonardin, pysäytti hetkeksi koko maailman.
Eurooppa 1916
Eurooppa käy sotaa ja huomio on rintamilla. Mutta suurten taistelujen varjoissa alkaa toinen hiljainen kriisi. Se ei synnytä tykkien jylinää, eikä näkyviä haavoja, mutta sen vaikutus on yhtä syvää.
Ihmiset vaipuvat uneen, eivät uupumuksesta, vaan jostakin tuntemattomasta syystä. Itävallasta, Ranskasta ja Saksasta tulee raportteja potilaista, joilla on raju uneliaisuus, päänsärkyä ja näköhäiriöitä. Joidenkin kasvot halvaantuvat, toiset vaipuvat horrokseen, josta he eivät herää päiviin.
Ensimmäisen maailmansodan keskellä, vuonna 1917, itävaltalainen neurologi Constantin von Economo kuvaa taudin ensimmäistä kertaa tieteellisesti. Hän antaa sille nimen Encephalitis lethargica, uneliaisuutta aiheuttava aivotulehdus. Economo kirjoittaa, että potilaat nukkuvat hereillä, he eivät ole koomassa, mutta eivät täysin tietoisiakaan.
He ovat jossain välimaastossa, valveilla, mutta poissa. Taudin oireet ovat hämmentäviä ja keskenään ristiriitaisia. Yhdellä silmien liike pysähtyy, ikään kuin joku olisi katkaissut johdot, toisella kasvojen lihakset jähmettyvät naamion kaltaisiksi.
Jotkut saavat kouristuskohtauksia, toiset taas istuvat täysin liikkumatta, pää roikkumassa rintaa vasten, kuin nukkuisivat istualtaan, mutta eivät kuitenkaan nukkuisi. Vuoteen 1920 mennessä epidemia on levinnyt kymmeniin maihin. Lääkärit kirjaavat tuhansia tapauksia Lontoosta Chicagoon, Pariisista Bombeihin.
Arviot vaihtelevat, mutta tartuntoja on luultavasti yli miljoona. Kuolleisuus ei ole kaikilla sama, mutta yksi piirre toistuu. Pitkäaikaiset seuraukset: ne, jotka selviävät hengissä, eivät useinkaan palaa ennalleen.
Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa perustetaan sairaaloihin erikoisosastoja näille potilaille. Lääkärit, jotka ovat jo tottuneet näkemään sodan jälkiä, ovat ymmällään. Neurologi Constantin von Economo jatkaa tutkimuksiaan Wienissä ja julkaisee yksityiskohtaisia kuvauksia eri taudinkuvista.
Hän tunnistaa taudissa kolme päämuotoa. Ensimmäinen on uneliasmuoto. Potilas nukkuu lähes tauotta, mutta ei ole tajuton.
Toinen on hyperkineettinen muoto. Potilas on jatkuvassa liikkeessä, eikä pysty olemaan paikallaan. Kolmas, akineettinen muoto, on täydellinen liikkumattomuus, jossa tietoisuus kuitenkin säilyy.
Sairastuneet tulevat kaikista yhteiskunta- ja ikäluokista, tehtaalaisista ja opettajista lapsiin ja sotilaisiin. Iso-Britanniassa koulut suljetaan hetkellisesti, kun opettajia ja oppilaita sairastuu.
Yhdysvalloissa New Yorkin ja Chicagon sanomalehdet julkaisevat varoituksia mystisestä unitaudista, joka vie uhrejaan ilman ennakkovaroitusta.
1920-luvun puolivälissä tauti saavuttaa huippunsa. Joissakin kaupungeissa kirjataan satoja tapauksia vuodessa. Lääkärit yrittävät hoitaa potilaita morfiinilla, kofeiinilla ja lumelääkkeillä, mutta mikään ei auta.
Sitten, lähes yhtä nopeasti kuin se tuli, epidemia alkoi hiipua. Vuoden 1926 jälkeen uusia tapauksia esiintyi yhä harvemmin. Vuoteen 1930 mennessä tauti on lähes kadonnut.
Lääketiede ei tiedä miksi. Ei selitystä, ei hoitoa, ei varmaa syytä. Epidemia on laantunut, mutta sen jäljet eivät katoa. Sairaalat, jotka perustettiin alun perin akuuttien tapausten hoitoon, muuttuvat pitkäaikaishoitoloiksi.
Potilaat elävät niissä vuosikymmeniä. Monet ovat nuoria ihmisiä, joilta taudin akuuttivaihe on vienyt liikkeen ja ilmeet, mutta ei tajuntaa. Lääketieteellinen kiinnostus tautiin vähenee samaa tahtia kuin uudet tapaukset katoavat.
Tutkijat siirtyvät uusiin kysymyksiin: neuroanatomiaan, mielenterveyden tutkimukseen, Parkinsonin tautiin. Unisairaus jää sivuhuomautukseksi lääketieteen historiassa. Merkintä, jolle ei löydy syytä eikä seurausta.
1960-luvun lopulla neurologian tutkimus tekee läpimurron. Dopamiinin rooli liikkeensäätelyssä tunnistetaan ja Parkinsonin taudin hoitoon kehitetään uusi lääke, L-Dopa. Sen vaikutus perustuu siihen, että se korvaa aivojen menetettyä dopamiinia ja palauttaa liikkeenhallinnan.
New Yorkissa nuori neurologi Oliver Sacks työskentelee Bronxin mielisairaalassa. Hän on kiinnostunut potilaista, jotka eivät sovi mihinkään selkeään diagnoosiin, erityisesti niistä, jotka ovat liikkumattomia mutta hereillä. Sacks lukee heidän vanhoja sairauskertomuksiaan ja huomaa merkinnät.
“Post-encephalitic parkinsonism. Parkinsonin kaltainen jälkitila aivotulehduksen jälkeen. Nämä ovat unisairauden selviytyjiä.”
Sacks päättää kokeilla L-dopaa heille. Kesällä 1969 ensimmäiset potilaat saavat lääkettä. Muutamassa päivässä tapahtuu jotakin, mitä kukaan ei osannut odottaa.
Potilaat alkavat liikkua. He avaavat silmänsä, puhuvat, laulavat ja pyytävät nähdä perheensä. Kuin vuosikymmenien tauko olisi pyyhitty pois.
Yksi heistä on Leonard L, mies, joka oli sairastunut lapsena ja viettänyt yli 30 vuotta hiljaisuudessa. Leonardista tulee Sacksin tutkimusten keskiö. Hän on älykäs, sivistynyt ja tarkkaavainen mies, joka on kuullut kaiken, mutta kykenemätön vastaamaan.
Herättyään hän lukee sanomalehtiä, kuuntelee uutisia ja keskustelee Sacksin kanssa tieteestä ja filosofiasta. Hän kirjoittaa päiväkirjaan, kuinka aika on pysähtynyt, mutta tietoisuus ei koskaan sammunut.
Heräämisen jälkeisinä kuukausina Leonard kokee myös pelkoa ja ahdistusta. Maailma, johon hän palaa, on täysin muuttunut.
Sitten viikkojen ja kuukausien kuluessa vaikutus alkaa hiipua. Lääkkeen teho vaihtelee ja samalla ilmenee sivuvaikutuksia: unettomuutta, hallusinaatioita ja levottomuutta.
Potilaat käyvät läpi nopeita vaihteluita euforiasta apatiaan, liikkeestä jäykkyyteen. Sacks kuvaa heidän tilansa heräämisenä, joka ei voinut kestää.
Sacks julkaisee havaintonsa kirjassa Awakenings vuonna 1973.
Kuinka tauti saattoi vaikuttaa miljooniin ja kadota jälkiä jättämättä?
Jäljelle jäi joukko potilaita, jotka viettivät elämänsä hereillä, mutta liikkumatta.
Lähteet: * Constantin von Economo: Encephalitis lethargica. Its sequelae and treatment.
* Poskanzer, D.C. & Schwab, R.S.: “Epidemic Encephalitis and Parkinsonism.” Journal of Chronic Diseases
* Oliver Sacks: Awakenings. (Duckworth, 1973)
* Hoffman, L.A. & Vilensky, J.A.: “Encephalitis lethargica: 100 years after the epidemic.” Brain, 2017
* McCall, S. et al.: “Encephalitis lethargica: lessons for contemporary neuroimmunology.” Brain, 2008
* Dale, R.C. et al.: “Autoimmune basal ganglia disorders in children: relation to Sydenham’s chorea and PANDAS.” Lancet Neurology, 2004
* Zeidman, L.A. & Holloway, K.L.: Neurology and Psychiatry in World War I. (Elsevier, 2017)
6. Oakvillen sade
Vuonna 1994 Washingtonissa Oakvillen asukkaat herääväät outoon sateeseen. Taivaalta ei tippunut tavanomaista vettä, vaan vierasta geelimäistä ainetta. Pian sateen jälkeen ihmiset alkavat sairastua. Mitä Oakvillen yllä tapahtui ja miksi viranomaiset päättivät vaieta tapahtuneesta?
❯ Jakson käsikirjoitus
6. Oakvillen sade Pieni Oakvillen kaupunki Washingtonin osavaltiossa oli tottunut hiljaisiin, lämpimiin aamuihin. Sinä aamuna mikään ei poikennut tavallisesta loppu kesän päivästä.Silti ilmassa oli jotakin erilaista.Pieni, tuskin havaittava muutos – kuin odottava hiljaisuus ennen ukkosta, vaikka taivas oli vielä kirkas.Mutta kukaan ei ajatellut sitä sen enempää. Pienessä kaupungissa elämä kulkee omalla painollaan, eikä arki yleensä tarjoa yllätyksiä.
Vasta myöhemmin ymmärrettäisiin, että juuri tuosta aamusta puhuttaisiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
—
Elokuu 1994, Oakville, Washington.Dotty Hearn ja hänen tyttärensä Sunny Barclift työskentelivät pihalla kuten aina: he kitkivät rikkaruohoja, kastelivat kukkia ja hoitivat tilaa rutiininomaisella tottumuksella. Aurinko nousi hitaasti metsän takaa, ilma oli painostava ja hiljainen.
Kunnes matala, sykkivä ääni rikkoi hiljaisuuden.
Taivaalle ilmestyi helikoptereita neljä. Tummia koneita, jotka lensivät matalalla, suoraan heidän ylitseen, ja katosivat yhtä nopeasti kuin tulivat.
Hetken oli taas hiljaista. Sitten alkoi sataa.
Dotty huomasi ensimmäisenä, että jokin oli pahasti pielessä. Pisarat tuntuivat vääriltä – raskailta ja tahmeilta. Kun hän kumartui katsomaan maata, ruohon ja kukkien päällä kimalteli pieniä, kirkkaita, läpikuultavia palluroita.
Se ei ollut vettä.
Sunny kumartui ja tökkäsi kepin varovasti ruohon sekaan. Yksi pallura tarttui sen kärkeen.Hän nosti sen ilmaan ja tutki sitä läheltä. Se oli kirkas ja hyytelömäinen – tiivis, lähes eloperäisen tuntuinen. Sunny ei koskenut siihen paljain käsin, mutta näki miten se venyi ja liukui kepin päällä kuin lima. Dotty nauroi, hän arveli sen olevan siitepölyn jäännettä tai jotain eläinperäistä mönjää.Mutta hänen hymynsä hyytyisi nopeasti.
Aiemmin samana aamuna, noin viisi kilometriä Barcliftien tilalta, poliisi David Lacey ajoi rauhallista partiointikierrostaan. Vilkaistessaan taivaalle hän huomasi liikettä.
Yli puiden latvojen lensi joukko helikoptereita – tummia, ilman valoja ja ilman tunnuksia.Ne menivät niin matalalta, että poliisiauton ikkunat värisivät paineaallosta.
Oakville ei ollut sotilaskaupunki. Kukaan ei ollut tottunut näkemään tällaista liikennettä ilmassa. David hidasti ja seurasi, kun koneet kaarsivat pohjoiseen ja katosivat pilviin.Sitten tuli hiljaisuus.Ja hetken kuluttua — sade.
Geelimäisiä palluroita alkoi ropista poliisiauton tuulilasille.Lacey laittoi tuulilasinpyyhkijät päälle – mutta pyyhkijät vain levittivät liman ohueksi, sameaksi kalvoksi.
Hän pysäytti auton, nousi ulos ja kosketti limaa sormillaan.Aine oli viileää ja liukasta, kuin raakaa kananmunanvalkuaista. Lacey nyrpisti nenäänsä, pyyhkäisi sormet housuihinsa ja palasi kuskin paikalle.
Kierroksen päätyttyä Lacey ajoi kotiin ja kertoi oudoista pisaroista äidilleen, jonka kanssa hän asui. He pohtivat yhdessä asiaa ja etsivät järkevää selitystä – mutta sellaista ei ollut.
Muutamaa tuntia myöhemmin Lacey alkoi voida huonosti. Ensin hän tunsi lievää pahoinvointia. Sitten hänelle nousi kuume. Hän ajatteli, että viileä yö oli saanut hänet vilustumaan.
Kun Lacey meni tarkistamaan äitinsä vointia, hän huomasi myös tämän voivan huonosti. Äiti makasi kalpeana, hikoilevana ja sekavana. Lopulta molemmat joutuivat vuoteen omiksi – eivät tunneiksi, vaan useiksi päiviksi.
Vielä samana iltana Barcliftien tilalla Dotty Hearn alkoi tuntea olonsa omituiseksi.Aluksi hän ajatteli sen johtuvan vain pitkästä työpäivästä.Mutta pian hänen ihonsa alkoi kuumottaa, hiki nousi pintaan, ja huone pyöri kevyesti hänen ympärillään. Kun Dotty yritti kävellä olohuoneeseen, jalat tuntuivat pettävän alta.Hänen katseensa sumeni ja ajatus harhaili. Hän hapuili pöydänkulmaa, mutta hänen otteensa lipsui – ja hän kaatui lattialle.
Sunny kuuli kolahduksen keittiöstä ja ryntäsi paikalle.Hän näki Äitinsä makaamassa maassa, silmät puoliksi auki, hengitys pinnallisena. Hän ei reagoinut puheeseen eikä kosketukseen. Ambulanssi kutsuttiin, ja Dotty kiidätettiin Grays Harborin sairaalaan.
Sairaalassa lääkäri David Little totesi Dottylla sisäkorvainfektion, joka selitti huimauksen ja sekavuuden. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään ilmeistä syytä siihen, miksi oireet olivat alkaneet niin äkillisesti.
Kun Sunny palasi sairaalasta kotiin, talossa oli hiljaista ja oudon painostava tunnelma. Oven pielissä näkyi vielä hyytelöisiä jäänteitä sateesta – pieniä, läpikuultavia pisaroita, jotka kimmelsivät lattialla kuin ne olisivat eläneet omaa elämäänsä. Sunny avasi takaoven. Ja silloin hän näki heidän kissansa.
Eläin makasi oven edessä, turkki kosteana ja keho täristen.Sunny kumartui, ja kissa yritti nousta — mutta sen jalat pettivät saman tien alta.Se oksensi, vingahti heikosti… ja jäi sitten liikkumattomaksi. Sunny kääri sen pyyhkeeseen ja vei sisälle lämpimään, toivoen että se selviäisi yön yli. Aamulla kissa oli kuollut.
Sunny ei enää uskonut sattumaan. Ensin äiti kaatui kesken illan, nyt kissa kuoli yön aikana. Jokin näissä hyytelöisissä palluroissa sai terveet ihmiset ja eläimet sairastumaan.
oli tehnyt jotain — kyse ei voinut olla mistään harmittomasta luonnonilmiöstä.Sade oli muuttanut terveet ihmiset ja eläimet sekunneissa heikoiksi ja sekaviksi.
Sunny päätti, että selitys täytyi löytyä tästä limamaisesta aineesta.Mikä ikinä taivaalta oli pudonnut, se ei ollut tarkoitettu Oakvillen päälle. Hän keräsi hyytelöä muovipurkkiin, sulki kannen tiiviisti ja vei näytteen paikalliseen laboratorioon. Ensimmäinen mikroskooppianalyysi pysäytti teknikon.Näytteessä näkyi rakenteita, jotka muistuttivat ihmisen valkosoluja. Teknikko laati havainnostaan raportin.Mutta ennen kuin jatkoanalyysiin ehdittiin, kaikki tutkimus keskeytettiin — ilman selitystä.Viranomaisilta ei tullut vastausta, eikä laboratoriosta enää kommentteja.
Myöhemmin Washingtonin osavaltion terveysosaston mikrobiologi Mike McDowell sai haltuunsa toisen näytteen.Hän teki siitä perusteellisen analyysin — ja löysi aineesta kahta bakteerilajia: fluoresoivaa pseudomonasbakteeria ja entorobakteeri kloakeeta. Molemmat ovat bakteereja, joita esiintyy ihmisten ja eläinten suolistossa.
McDowell kuvaili näytettä “eloperäiseksi, mutta ilman tunnistettavia rakenteita.”Hänen mukaansa se vaikutti biologiselta… mutta ei selvästi elävältä. Ikään kuin se olisi ollut peräisin jostain, joka oli joskus elävää, mutta ei enää. Kun McDowell myöhemmin yritti palata tutkimukseen, näytteet olivat kadonneet hänen arkistostaan.
Eikä kukaan myöntänyt koskeneensa niihin. Kolmen viikon aikana Oakville sai kokea ilmiön yhä uudelleen.Geelimäisiä palasia putosi taivaalta peittäen pihat ja pellot.Ja ennen sadetta ihmiset olivat nähneet saman: tummia helikoptereita, lentämässä matalalla ilman valoja tai tunnuksia.
Pian sairastumisia alkoi tulla lisää. Joku sai kuumeen. Toinen kärsi pahoinvoinnista. Koirat ja karja alkoivat oireilla, jotkut eläimet kuolivat.
Yksikään ihminen ei menehtynyt, mutta oireille ei löytynyt mitään järkevää syytä. Oakvillen asukkaat ja toimittajat alkoivat esittää kysymyksiä, joihin kukaan ei suostunut vastaamaan. - Mitä taivaalta satoi?- Mistä aine oli peräisin?- Ja miksi ihmiset ja eläimet sairastuivat heti sen jälkeen? Kukaan ei antanut virallista selitystä. Ei lääkärit, ei laboratorion väki, ei valtio.
Ja kun vastaukset puuttuivat, syntyi lopulta neljä teoriaa — neljä erilaista selitystä tälle käsittämättömälle, hyytelömäiselle sateelle.
Ensimmäinen niistä oli lentokoneen jätevesiteoria.Dottya hoitanut lääkäri, David Little, ehdotti että taivaalta satanut hyytelö voisi olla niin sanottua blue icea — jähmettynyttä jätevesijäämää, joka irtoaa toisinaan lentokoneiden säiliöistä. Ajatus saattaisi selittää sairastumiset. Mutta teoria ei kestänyt tarkempaa tarkastelua.
Alueen lentoreitit käytiin läpi, eikä Oakvillen yllä ollut yhtään konetta tuona yönä.Lisäksi blue ice on aina sinistä — siksi se nimetään blue iceksi.Oakvillen limapallukat olivat sen sijaan täysin värittömiä ja läpikuultavia. Ja tärkein yksityiskohta, joka ei täsmännyt oli laboratoriotulos.Aine oli biologista, ei kemiallista. Lentokoneiden jätevesiteoria hylättiin siis nopeasti.
Toinen selitys oli meduusahypoteesi. Eräs asiantuntija ehdotti, että limapallurat voisivat olla meressä hajonneiden meduusojen jäänteitä, jotka olisivat nousseet ilmaan pommitusten paineaalloista ja pudonneet sateena maahan. Ajatus ei syntynyt tyhjästä: noin 50 kilometrin päässä Oakvillestä Yhdysvaltain laivasto oli pitänyt pommitusharjoituksia Tyynellämerellä juuri ennen ensimmäistä hyytelösadetta. Silti teoriaan jäi isoja epäkohtia.
Meduusojen solut ovat eukaryoottisia, eli niissä on tumat. Hyytelösateesta löytyneissä soluissa ei ollut. Lisäksi kukaan ei osannut selittää, miten meduusan kudos voisi pysyä kirkkaana, hajuttomana ja tuoreena useita päiviä kuumassa elokuun säässä. Meduusahypoteesi jäi silti elämään. Oudoksi ja kiehtovaksi ajatukseksi siitä, että meren elämä olisi satanut pienen kaupungin ylle kuin hiljainen, tahmea kuolema.
Kolmas teoria oli synkempi. Monet Oakvillen asukkaat uskoivat, että mystinen sade olisi biologisen kokeen tulosta.
He muistivat 1950-luvun skandaalin San Franciscosta:Operation Sea Spray, jossa Yhdysvaltain laivasto levitti Serratia bakteeria ilmaan testatakseen sen leviämistä väestössä.
Ihmisiä sairastui, ja totuus paljastui vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Kun Oakvillen näytteistä löytyi bakteereja, moni huomasi jotain pelottavan tuttua:ne muistuttivat mikrobeja, joita armeija oli käyttänyt testikokeissa ennenkin.
Lisäksi helikopterit, joita ihmiset näkivät ennen sadetta, sopivat täydellisesti tähän teoriaan. Virallisia todisteita tälle teorialle ei ole koskaan löydetty. Mutta monille Oakvillen asukkaille tämä jäi ainoaksi selitykseksi, joka tuntui järkeen käyvältä.
Neljäs teoria juontaa juurensa keski-ajalle asti. Jo 1300-luvulta lähtien Euroopassa on raportoitu ilmiöstä, jota kutsutaan nimillä “star jelly”, ”tähtihyytelö”. Ennen vanhaan ihmiset uskoivat, että nämä “tähtihyytelöt” putosivat taivaalta meteorisateiden yhteydessä — ikään kuin tähdet olisivat jättäneet jälkeensä sulaneen jäänteen.
Nykyiset biologit ovat selittäneet “tähtihyytelön” usein sammakoiden tai lintujen munasarjakudokseksi, joka paisuu kosteudessa. Kudosta on löydetty paikoista, joissa petoeläin on syönyt saaliinsa ja jättänyt osan elimistöstä maahan tai oksentanut sen ulos.
Mutta Oakvilleen tämä selitys ei pätenyt. Hyytelöt satoivat taivaalta ja ne peittivät kokonaisia peltoja. Ei mikään eläin olisi voinut synnyttää niin laajaa ilmiötä.
Yhtäkään teorioista ei ole koskaan todistettu todeksi — mutta jokainen kertoo jotakin siitä, miten ihmiset yrittivät ymmärtää selittämätöntä.
Dotty Hearn toipui lopulta. Mutta hänen terveytensä ei koskaan palannut täysin ennalleen. Hän kuoli vuonna 2007, 83-vuotiaana. Hänen tyttärensä Sunny on sanonut että joka kerta, kun sataa hän ajattelee sitä outoa päivää elokuussa 1994. Viranomaisilla ei ole tallessa näytteitä, raportteja eikä virallisia dokumentteja Oakvillen tapauksesta. Kaikki jäljet ovat kadonneet. Mutta yksi kysymys ei ole kadonnut mihinkään: Mitä Oakvillen yllä todella tapahtui? Oliko se luonnonilmiö? Onnettomuus? Vai jotakin, mitä ei koskaan olisi pitänyt tapahtua?
Lähteet: * King 5 News (1997): Oakville Blob remains a mystery
* The Chronicle (Lewis County, WA, 1997): Oakville Residents Still Haunted by Blob Rain
* Discovery UK (2023): The Oakville Blobs: The Mysterious Rain That Made People Sick
* Mental Floss (2022): The Mystery of the Oakville Blobs
* IFL Science (2023): The Oakville Blobs: In 1994, A Mysterious Gelatinous Goo Rained Down On Washington
* Unsolved Mysteries (NBC, Season 9, Episode 6, 1997)
* Legacy.com / The Kansas City Star (2007): Dotty Hearn obituary
* Washington State Department of Health – Historical Correspondence (1994–1995)
* Operation Sea Spray (US Navy records, 1950)
5. Näkymätön vieras
Vuonna 2021 neljä ihmistä eri puolilla Yhdysvaltoja sairastui mystiseen tautiin, jota ei pitänyt olla mantereella. Yhdysvaltain tautikeskus aloitti tutkimukset – mutta mikään ei sopinut yhteen. Yksi surullinen pesukarhu, tavallinen perhe ja kodin viaton esine kääntävät lopulta katseen kohti selitystä, jota kukaan ei ollut valmis uskomaan.
❯ Jakson käsikirjoitus
5. Näkymätön vieras Vuonna 2021 Yhdysvaltain tautikeskus sai varoituksen, joka pysäytti koko laitoksen.Ihmisiä ympäri maata sairastui samaan, äärimmäisen harvinaiseen tautiin — sellaiseen, jota ei pitänyt esiintyä koko Amerikassa.Yksi tapaus alkoi hiljaisesti, tavallisessa kodissa Teksasissa.Pian perheen lapsi makasi teho-osastolla tajuttomana, ja lääkärit olivat ymmällään.
Tutkijat tiesivät vain yhden asian: jokin näkymätön oli päässyt sisään — ja se ei ollut pysähtymässä.
Tutkijat eivät ymmärtäneet, mitä he olivat löytäneet.Oliko kyse luonnon oikusta — vai jostain paljon vaarallisemmasta?
—
Vuonna 2021 CDC – tautikeskus Atlantassa – sai hälytyksen. Eri puolilla Yhdysvaltoja alkoi tapahtua jotain merkillistä. Neljä ihmistä sairastui yhtä aikaa harvinaiseen tautiin, jota ei pitänyt olla uudella mantereella.
Tutkijoille se oli painajainen.Mistä nämä ihmiset olivat saaneet saman tartunnan?Oliko kyse tahallisesta teosta, vai jostain aivan muusta?
Yksi näistä neljästä tapauksesta tapahtui Pohjois-Texasissa.Se alkoi hiljaisesti, aivan tavallisena elokuun päivänä.
Josie Baker asui miehensä ja kahden lapsensa kanssa pienessä talossa, joka oli täynnä elämää — ja eläimiä. Josie oli ammatiltaan eläintenhoitaja ja heidänPerheeseensä kuului koiria, kissoja ja yksi erityinen lemmikki: kesy pesukarhu nimeltä Jinx.
Jinx oli älykäs eläin ja vähän - villi.Se osasi avata laatikoita, kiipeili verhoissa ja varasti ruokaa.Josie nauroi usein, että se käyttäytyi kuin perheen kolmas lapsi.
Eräänä päivänä, kun perhe palasi kotiin, Josie huomasi keittiössä kaamean sotkun.Keittiön kaapit olivat auki ja niiden sisältö oli tyhjennetty lattialle.Lattialla oli myös lasin sirpaleita ja tahmeaa nestettä, joka tuoksui voimakkaasti kukkasilta. Neste ja lasin sirpaleet olivat peräisin huonetuoksusta.
Jinx oli ilmeisesti onnistunut vetämään pullon hyllyltä ja sen sisältö oli levinnyt ympäri keittiötä muun sotkun joukkoon. Josie siivosi keittiön ja avasi talon ovet ja ikkunat tuulettaakseen talon.Hän ei arvannut, että tuona päivänä heidän kotiinsa oli päässyt näkymätön vieras, joka tulisi muuttamaan kaiken.
Muutamaa päivää myöhemmin Jinx alkoi käyttäytyä oudosti.Se oli unelias, ruokahaluton, eikä sen jalat kantaneet kunnolla.Josie vei pesukarhun eläinlääkärille, mutta syytä sen huonovointisuuteen ei löydetty.Pesukarhu kuoli pian sen jälkeen.
Perhe suri lemmikkiään. He hautasivat Jinxin takapihalle ja yrittivät jatkaa arkea. Mutta sitten perheen tytär, nelivuotias Lila alkoi voida huonosti. Ensin Lila alkoi oksennella, sitten hänelle nousi kuume. Päivän aikana Lilan tila huononi nopeasti: Hän ei enää pystynyt kävelemään kunnolla ja oli sekava ja itkuinen.
Josie ja hänen miehensä veivät tytön sairaalaan.Siellä lääkärit aloittivat välittömästi laajat tutkimukset — he ottivat verikokeita, skannauksia ja nesteanalyysit.Kaikki tulokset olivat epämääräisiä.
Lilan tila huononi nopeasti ja hänet siirrettiin teho-osastolle.Kun Lila menetti tajuntansa, lääkärit ottivat yhteyttä Atlantan tautikeskukseen CDC:hen.
Atlantassa CDC:n laboratoriossa saatiin pian tulokset näytteistä.Viljelylautaselle ilmestyi bakteeripesäke, jota ei pitänyt esiintyä Yhdysvalloissa, Burkholderia pseudomallei.
Tutkijat tiesivät heti, mitä se tarkoitti: Lila sairasti melioidoosia.Mutta he eivät ymmärtäneet, miten tämä trooppisten maiden mikrobi oli päätynyt Texasin maaperään. Kun toinen melioidoosi tapaus löytyi Minnesotasta ja kolmas Kansasista, neljäs myöhemmin myös Georgiasta, CDC:ssä ymmärrettiin, että kyse ei ollut yksittäisestä onnettomuudesta.Joku yhteinen nimittäjä oli olemassa.
CDC perusti työryhmän, joka alkoi koota yhteen jokaisen potilaan elämää päivä päivältä.Missä he olivat käyneet, mitä tuotteita he olivat käyttäneet, millaisten eläinten kanssa he olivat olleet kontaktissa. He ottivat satoja näytteitä: vesijohtovedestä, maaperästä, elintarvikkeista, kodin pinnoilta.He kävivät läpi kaiken – jopa ilmanvaihtosuodattimet ja pesuainepullot.
Tuloksia ei tullut.Kukaan sairastuneista ei ollut matkustanut ulkomaille, eikä kukaan ollut ollut tekemisissä trooppisten kasvien tai maaperän kanssa.
Tutkijat alkoivat epäillä jotakin karmivaa.
Koska melioidoosi on harvinainen mutta potentiaalisesti aseistettava tauti, CDC otti yhteyttä FBI:hin.Oliko joku levittänyt bakteeria tahallaan? Laboratorioissa testattiin, oliko bakteerikanta peräisin jostain tutkimuslaitoksesta.Mutta DNA-analyysi osoitti, että kanta oli luonnollinen – eikä sitä ollut koskaan ennen tavattu Yhdysvalloissa. Oli kuin tämä maaperän mikroskooppinen organismi olisi ilmestynyt tyhjästä.
Epidemiologi nimeltä Jennifer McQuiston, joka johti tutkintaa, huomasi jotakin.Yhdessä Texasin kodissa – Lilan perheen talossa – oli käytetty aromaattista huonetuoksua. Sama tuote löytyi myös Minnesotan ja Kansasin potilaiden kodeista.Se oli yhteinen tekijä, jota kukaan ei ollut aiemmin huomannut. Kun CDC testasi yhtä näistä pulloista, tulos oli välitön.Neste sisälsi elävää Burkholderia burk-hool-de-ria pseudo-mäl-li-ai-bakteeria.
Mysteerin ydin oli löytynyt.
Tutkimusjälki johti lopulta yhteen tuotantolinjaan Intiassa, jossa kyseistä huonetuoksua oli valmistettu.Tuote-erässä oli tapahtunut kontaminaatio — mahdollisesti vesi, jota käytettiin tuoksuseoksen valmistukseen, oli saastunut bakteerilla.
Kun tuotetta pullotettiin ja myytiin Yhdysvaltoihin, kukaan ei tiennyt, että jokainen suihkaus levitti hengenvaarallisia mikro-organismeja ilmaan.
Kun Lilan kotona Jinx pesukarhu rikkoi pullon ja levitti ainetta ympäriinsä, bakteeri pääsi myös Lila-tytön elimistöön todennäköisesti hengitysteitse.
Kyseistä huonetuoksua myytiin walmartissa, amerikkalaisten omassa Prismassa.
Tuote vedettiin välittömästi pois kaupan hyllyiltä ja.Kymmeniä tuhansia pulloja kerättiin takaisin.Tapaus sai kansainvälistä huomiota.
Lila Baker selvisi, mutta hänen toipumisensa kesti vuosia.Hän joutui opettelemaan uudelleen puhumaan ja kävelemään.Josie Baker kertoi myöhemmin, että hän ei pysty enää käyttämään mitään tuoksusuihkeita kotonaan.
“Kaikki näyttää turvalliselta, kunnes ei enää ole”, hän sanoi.
Tämä tapaus muutti pysyvästi tapaa, jolla Yhdysvalloissa tutkitaan harvinaisia infektioita.Se todisti, että globaaleissa tuotantoketjuissa jopa kodin koriste-esine voi kantaa tappavaa mikro-organismia.
Melioidoositapaukset ovat sittemmin olleet harvinaisia, mutta CDC pitää bakteerin edelleen valvontalistallaan.Tapaus lisäsi myös tarkastuksia ulkomailla valmistettuihin kosmeettisiin ja aromaterapeuttisiin tuotteisiin.
Neljä ihmistä, neljä osavaltiota.Yksi bakteeri, joka ylitti maanosat ja kaikki järjen rajat.
Josie Bakerin perheen tarina on koskettava, mutta samalla varoitus.Se kertoo siitä, kuinka hauras arki voi olla, ja kuinka näkymättömät riskit voivat piillä jokapäiväisissä esineissä.
Tällä kertaa tutkijoiden valppaus esti potentiaalisesti tuhoisan katastrofin.
Lähteet:
* Centers for Disease Control and Prevention (CDC): “Multistate Outbreak of Melioidosis — United States, 2021.”
* Morbidity and Mortality Weekly Report (MMWR), Vol. 71, No. 5, 2022.
* CDC: “Update on Aromatherapy Spray and Burkholderia pseudomallei Infections.” CDC Health Advisory, 2021.
* CDC Press Release: “CDC identifies aromatherapy spray as source of melioidosis outbreak.” (22.10.2021)
CNN Health: “CDC identifies source of rare bacterial infections linked to aromatherapy spray.” (23.10.2021)
* The Guardian: “Aromatherapy spray sold at Walmart linked to rare tropical disease, CDC says.” (23.10.2021)
* BBC News: “US health agency finds exotic bacteria in aromatherapy spray.” (23.10.2021)
*NBC News: “Aromatherapy spray recalled after deadly bacterial infection.” (24.10.2021) * Dance, D. A. B.: “Melioidosis: The Great Mimicker.” Transactions of the Royal Society of Tropical Medicine and Hygiene, 2014.
* Wiersinga, W. J. et al.: “Melioidosis.” New England Journal of Medicine, 2012. Limmathurotsakul, D. et al.: “Predicted global distribution of Burkholderia pseudomallei and burden of melioidosis.” Nature Microbiology, 2016.
* Mayo Clinic: “Melioidosis – Symptoms and causes.” (2023)
4. Kolme mieltä
Kolme onnettomuutta, kolme tavallista ihmistä – ja yksi arvoitus, joka yhdistää heidät. Mitä tapahtuu, kun aivot heräävät johonkin, jonka ei pitäisi olla mahdollista? Tämä on tarina Derek Amaton, Jason Padgettin sekä Orlando Serrellin uskomattomasta elämästä.
❯ Jakson käsikirjoitus
4. Kolme mieltä Kolme ihmistä, jotka eivät tunne toisiaan. Kolme elämää, jotka kulkevat eri puolilla Yhdysvaltoja. Heidän elämäänsä määrittää yksi ja sama arvoitus. Heitä yhdistää jokin, mitä tiede ei täysin ymmärrä. Mistä on kyse? Ja miksi juuri he?DEREK AMATO
Vuonna 2006, kolmekymmentäyhdeksänvuotias Derek Amato matkusti kotikaupunkiinsa Etelä-Dakotaan. Hän oli tullut äitinsä luo – viettämään viikonloppua ystäviensä kanssa, grillijuhlien merkeissä.
Jossain vaiheessa iltaa, joku heitti jalkapallon kohti uima-allasta. Derek yritti napata pallon — ja putosi samalla altaaseen. Mutta juuri siinä kohdassa, vesi oli matalaa. Hän iski päänsä altaan betonipohjaan.
Ystävät näkivät, miten hän vajosi veden alle. Hän menetti tajuntansa – mutta vain hetkeksi. Kun Derek nousi pintaan, hän oli sekava ja kalpea.
Hänet kiidätettiin sairaalaan. Lääkärien mukaan onnettomuus aiheutti vakavan aivotärähdyksen, osittaisen kuulonmenetyksen vasemmassa korvassa — ja muistin heikentymistä. Sairaalassa ei kuitenkaan havaittu kallonsisäisiä vuotoja tai vakavia vaurioita. Derek kotiutettiin jatkotarkkailuun äitinsä luo.
Seuraavat päivät Derek vietti lähes kokonaan unessa. Hän nukkui pitkiä jaksoja, välillä osittain tajuttomana. Muutaman päivän kuluttua hänen olonsa alkoi kirkastua. Hän palasi ystävänsä luo — viettämään viimeistä iltaa ennen kotiin lähtöä.
Ystävän kotona oli piano, johon Derek ei ollut aiemmin kiinnittänyt juurikaan huomiota.
Mutta nyt jokin siinä veti häntä puoleensa — kuin jokin olisi kutsunut häntä luokseen.
Hän istuutui pianon ääreen ja hänen sormensa alkoivat tanssia koskettimilla.
Hän soitti sointuja ja melodioita, jotka muodostivat musiikkia — harmonista ja kaunista. Hänen Ystävänsa jäivät kuuntelemaan, hiljaa. Derek soitti tuntikausia, keskeytyksettä.
Seuraavana päivänä Derek meni äitinsä kanssa paikalliseen musiikkikauppaan. Kaupassa Derek istui alas pianon ääreen ja alkoi soittaa. Hänen Äitinsä silmät täyttyivät kyynelistä.
Myyjä kuunteli Derekin soittoa ja kysyi, kuinka kauan hän oli soittanut pianoa. Derek vastasi: “Noin viisi tuntia.”
Derek ei ollut koskaan ennen uima-altaalla tapahtunutta onnettomuutta ollut musikaalinen.
Hän ei ollut koskaan opetellut nuotteja, eikä koskaan istunut pianon ääreen. Ja silti – nyt – hän soitti kuin olisi harjoitellut koko elämänsä.
JASON PADGETT
31-vuotias Jason Padgett asui Washingtonin osavaltiossa ja työskenteli huonekalumyyjänä. Hänen elämänsä oli hyvin tavanomaista nuoren miehen elämää. Työtä, iltoja ystävien kanssa ja satunnaisia karaokereissuja paikallisiin baareihin.
Syyskuun iltana vuonna 2002 Jason oli ystävänsä kanssa karaokebaarissa. Illan päätteeksi heidän poistuessa baarista, kaksi miestä seurasi heitä ulos.
Hyökkäys tuli yllättäen.
Heitä seuranneista miehistä toinen iski Jasonia päähän ja hän kaatui maahan ja menettäen tajuntansa. Jason heräsi hetken päästä, sekavana ja verisenä. Hänet kuljetettiin sairaalaan.
Lääkärit kertoivat hänen kärsivän aivotärähdyksestä ja lisäksi hänellä oli ruhjeita kasvoissaan – mutta hän selvisi ilman vakavia vammoja. Hänet kotiutettiin seuraavana päivänä.
Muutaman päivän kuluttua Jason huomasi, että jokin oli muuttunut. Kun hän katsoi ympärilleen, hän näki maailman täynnä kuvioita – ympyröitä, kolmioita ja toistuvia muotoja, jotka täyttivät hänen näkökenttänsä.
Hän otti tavakseen piirtää näitä näkemiään kuvioita. Hän kantoi vihkoa mukanaan ja piirsi käsin, yhä uudelleen, kuvioita, jotka hänen mielestään kuvastivat todellisuutta sellaisena kuin hän sen nykyään näki. Monimutkaisia kuvioita, spiraaleja ja symmetrisiä kaaria. Hän ei tiennyt, mitä ne tarkoittivat. Mutta ne tuntuivat todellisilta.
Eräänä päivänä kahvilassa istuessaan Jason piirsi tuttuun tapaansa. Viereiseen pöytään sattui istumaan fyysikko, joka jäi katsomaan hänen vihkoaan. Hetken päästä hän kysyi Jasonilta tietääkö tämä mitä hän piirtää? Jason pudisti päätään. Fyysikko kertoi piirrosten olevan fraktaaleja. Sellaisia kuvioita piirtävät ihmiset jotka ymmärtävät edistynyttä matematiikkaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku osasi nimetä, mitä Jason todella teki.
Jason ei vain koskaan ollut ollut erityisen kiinnostunut tieteestä, eikä hänellä ollut akateemista taustaa. Hän ei ollut koskaan opiskellut matematiikkaa pakollisia kursseja enempää.
Fyysikko kehotti häntä ottamaan yhteyttä tutkijoihin. Myöhemmin Jason tapasi neurotieteilijöitä, joiden joukossa oli professori Allan Snyder – tutkija, joka oli erikoistunut luovuuden ja aivovaurioiden yhteyteen.
Aivokuvantamisissa paljastui poikkeuksellinen aktiviteetti. Hänen parietaalilohkonsa eli se aivojen osa, joka säätelee muun muassa avaruudellista hahmottamista, ja visuaalisen prosessoinnin alueet toimivat eri tavalla kuin keskivertoihmisellä.
Tutkijat totesivat, että Jason Padgett näki maailman matemaattisesti. Jason ei kuitenkaan kokenut itseään neroksi. Aluksi hän piti kokemustaan rasittavana – hän näki kuvioita kaikkialla, eikä pystynyt olemaan ajattelematta niitä.
Vähitellen hän alkoi piirtää, opiskella ja ymmärtää, mitä hänen mielessään tapahtui.
“En voi olla näkemättä matematiikkaa. Jokainen liike, jokainen valo – on osa kaavaa, joka toistuu loputtomasti.”
Jason Padgett oli joutunut väkivallan uhriksi, mutta sen seurauksena hänen mielensä avautui tavalla, jota kukaan ei pysty ymmärtämään.
ORLANDO SERRELL
Palataan ajassa vielä vuoteen 1979. Orlando Serrell oli tavallinen kymmenvuotias poika. Kauniina kesäpäivänä Orlando pelasi baseballia ystäviensä kanssa kotikaupungissaan Virginiassa.
Ottelu oli jo loppuillaan, kun joku löi pallon suoraan hänen suuntaansa. Orlando ei ehtinyt väistää ja pallo osui voimalla hänen päähänsä. Hän kaatui iskun voimasta maahan, mutta nousi hetken päästä ylös. Hän tunsi päässään jomotuksen, mutta käytännössä hän vain ravisteli päätään ja jatkoi peliä.
Hänen ei tarvinnut mennä lääkäriin, ja kotiin päästyään hän vain ohimennen mainitsi asiasta vanhemmilleen. Seuraavana päivänä pää tuntui jo täysin normaalilta ja Orlando jatkoi elämäänsä tavalliseen tapaan.
Kuukausia onnettomuuden jälkeen Orlando alkoi huomata jotakin outoa. Hän muisti tarkasti sen päivän, jolloin pallo oli osunut häneen — Hän muisti kristallin kirkkaasti kaiken päivästä millainen sää oli ollut, mitä hän oli päivän aikana syönyt ja ihmisten kasvot ympärillään. Mutta hän muisti tarkasti myös onnettomuutta seuranneen päivän. Ja sitä seuraavan.
Vähitellen hän tajusi, ettei kyse ollut sattumasta. Hän pystyi palauttamaan mieleensä jokaisen päivänsä, yksityiskohtaisesti, ikään kuin hänen elämänsä olisi tallennettu elokuvana, jota hän saattoi kelata taaksepäin. Orlandolla ei ollut muita oireita. Ei päänsärkyä, ei kuulonmenetystä, ei fyysisiä muutoksia. Mutta hänen muistinsa oli muuttunut tavalla, joka ylitti normaalin käsityskyvyn.
Orlandoa tutkittiin useissa yliopistoissa, mutta hänen aivokuvissaan ei näkynyt merkittäviä rakenteellisia poikkeavuuksia. Kaikki vaikutti normaalilta. Ainoa ero oli se, että hän pystyi palauttamaan mielessään jokaisen päivänsä, ikään kuin ne olisivat tallessa filmikelana, jota hän voi kelata taaksepäin.
Vasta vuonna 2006 ilmiö sai nimen: hyperthymesia – poikkeuksellisen tarkka, lähes täydellinen episodinen muisti.
Kun Orlandoa myöhemmin haastateltiin, hän sanoi, ettei hän koskaan enää unohtanut mitään sen jälkeen, kun pallo osui hänen päähänsä. Mutta hän eikä kukaan muu osannut selittää miksi.
Orlando Serrell elää edelleen Virginian alueella, ja hänen muistinsa toimii yhä samalla tavalla kuin yli neljäkymmentä vuotta sitten.
Kolme ihmistä. Kolme erilaista elämää. Derek Amato – tavallinen mies, joka löi päänsä uima-altaaseen ja heräsi pianistina. Jason Padgett – väkivallan uhri, joka alkoi nähdä maailman matematiikkana.
Ja Orlando Serrell – koulupoika, joka sai pallosta päähänsä ja muistaa jokaisen päivänsä sen jälkeen.
Eri paikat, eri vuodet, eri tarinat. Mutta yksi yhteinen piirre: hetki, jolloin isku päähän muutti heidän aivonsa – ja heidän elämänsä.
Lääketieteessä tällaista ilmiötä kutsutaan hankituksi savant -oireyhtymäksi. Englanniksi Acquired Savant Syndrome.
Se on äärimmäisen harvinainen neurologinen tila, jossa aivovamman, sairauden tai traumaattisen tapahtuman jälkeen ihminen kehittää kyvyn, jota hänellä ei aiemmin ollut – ja usein kyvyn, joka ylittää normaalin lahjakkuuden rajat.
Maailmassa tunnetaan vain muutamia kymmeniä tällaisia tapauksia.
Suurin osa savant-ilmiöistä liittyy synnynnäisiin piirteisiin – kuten autismikirjon tai kehityshäiriöiden yhteyteen.
Mutta hankittu savant syntyy tyhjästä, aivojen muutoksesta, jota ei täysin ymmärretä.
Yksi selitys liittyy neuroplastisuuteen – aivojen kykyyn muokkautua, oppia ja järjestää hermoverkkoja uudelleen.
Kun tietyt alueet vaurioituvat, toiset voivat ottaa tehtävän haltuun – joskus tavalla, joka vapauttaa kyvyn, jota ei ennen ollut.
Toinen teoria on niin sanottu paradoksaalinen fasilitointi: kun aivojen tietyt osat hiljenevät vamman seurauksena, toiset alueet aktivoituvat voimakkaammin. Tämä saattaa avata pääsyn hermoverkkoihin, jotka normaalisti pysyvät piilossa.
Derek Amaton tapauksessa vaurio löytyi vasemmasta ohimolohkosta, joka liittyy kuulohavaintoihin ja musiikin käsittelyyn.
Jason Padgettilla poikkeavuuksia havaittiin parietaalilohkossa, alueella, joka vastaa avaruudellisesta hahmottamisesta ja visuaalisesta prosessoinnista. Orlando Serrellillä taas aivokuvissa ei nähty selkeää vauriota, mutta trauma oli todellinen – ja sen jälkeen hänen muistinsa ei enää toiminut kuten ennen.
Tutkijat ovat yrittäneet mallintaa ilmiötä jo vuosikymmeniä, mutta varmaa selitystä ei ole. Näissä tapauksissa aivot näyttävät avaavan yhteyksiä, joita normaalisti emme käytä.
Darold Treffert , trefërt lääkäri ja savant-ilmiön pitkäaikainen tutkija, on kuvannut tätä ilmiötä “aivojen salaiseksi varastoksi” – kyvyiksi, jotka ovat olemassa, mutta joita emme tavallisesti tavoita.
Hänen mukaansa hankittu savant on kuin “vahingossa herännyt nero”. Ei yliluonnollinen, ei mystinen – vaan inhimillinen todiste siitä, että aivot ovat monimutkaisemmat kuin ymmärrämme.
Hankittu savant -oireyhtymä on yksi lääketieteen harvinaisimmista ilmiöistä.
Se ei ole sairaus, eikä lahja – vaan jotain siltä väliltä. Vahingon seuraus, joka avaa oven, jota ei ollut tarkoitus avata.
Ehkä meidän mielessämme on alueita, joihin emme normaalisti pääse. Taitoja, jotka pysyvät piilossa, koska emme tarvitse niitä – tai emme vain osaa niitä etsiä. Kun vahinko rikkoo yhteyden, aivot rakentavat uusia reittejä. Ja joskus, vahingossa, ne avaavat jotain, mitä ei ollut tarkoitettu näkyväksi.Tiede tutkii, mittaa ja kuvaa, mutta ei vieläkään ymmärrä täysin, miksi jotkut ihmiset heräävät vahingon jälkeen erilaisina – lahjakkaampina, herkemmin näkevinä tai kuulevina.
Ehkä kysymys ei ole vain siitä, mitä aivot voivat tehdä, vaan siitä, mitä ne pitävät sisällään.
Derek Amato sanoi kerran, että hän ei opettele musiikkia, hän vain seuraa sitä, mitä hänen mielessään liikkuu.
Jason Padgett näkee fraktaalin jokaisessa vesipisarassa. Ja Orlando Serrell ei ole unohtanut ainuttakaan päivää sitten vuoden 1979.
Kolme ihmistä, kolme onnettomuutta, ja yksi yhteinen mysteeri. Ehkä aivojemme sisällä on kykyjä, joita emme koskaan opi käyttämään – ja ehkä joskus, sattumalta, yksi niistä herää.
Lähteet: Treffert, D. A. (2014). Acquired Savant Syndrome: Sudden Genius. Wisconsin Medical Society. Treffert, D. A. (2010). Islands of Genius: The Bountiful Mind of the Autistic, Acquired, and Sudden Savant. Jossey-Bass. Treffert, D. A. & Snyder, A. (2006). “Savant syndrome: An extraordinary condition.” Philosophical Transactions of the Royal Society B. Snyder, A. (2009). “Explaining and inducing savant skills: privileged access to lower level, less-processed information.” Philosophical Transactions of the Royal Society B. Padgett, J. & Seaberg, M. (2014). Struck by Genius: How a Brain Injury Made Me a Mathematical Marvel. Houghton Mifflin Harcourt. Wiseman, R. (2018). The Intelligence Trap. (Luku: “Sudden Genius”). Treffert Center – case studies and archives, Fond du Lac, Wisconsin. The Guardian: “How a brutal attack turned a man into a maths genius.” (2014). BBC Future: “The man who became a maths genius after a mugging.” (2016). ABC News: “After Head Injury, Man Becomes Musical Genius.” (2013). NBC News / Today Show – Derek Amato haastattelu (2008). NPR: “From Brain Injury To Musician: Derek Amato’s Story.” (2015). CBS News / 60 Minutes: “Instant Recall: The Man Who Never Forgets.” (2010). The Guardian: “The boy who couldn’t forget.” (2010). LiveScience: “How Some People Remember Every Day of Their Lives.” (2012).
3. Love Canal
1970-luvun lopulla nuori äiti Lois Gibbs elää rauhallista arkea Niagaran putousten lähellä, Love Canal -nimisessä lähiössä. Kun hänen poikansa sairastuu selittämättömästi ja naapurustossa alkaa tapahtua outoja asioita, Lois alkaa epäillä, että taustalla on jotain synkempää. Pian hänen sitkeä taistelunsa paljastaa totuuden, jota kukaan ei olisi halunnut tietää.
❯ Jakson käsikirjoitus
3. Love Canal Niagara Falls, 1970-luku. Tavallinen amerikkalainen lähiö. Siistit kadut, valkoiset talot, lasten äänet pihalla. Paikka, jossa mikään ei näytä vaaralliselta. Mutta pian ihmiset alkoivat sairastua. Ensin lapset. Sitten aikuiset.Kellareissa leijui haju, jota kukaan ei osannut selittää. Vesi näytti oudolta. Viranomaiset sanoivat, ettei syytä huoleen ole.
Mutta he olivat väärässä…
1970-luvun lopulla, vain muutaman kilometrin päässä Niagaran putouksista, sijaitsi rauhallinen asuinalue nimeltä Love Canal. Se näytti tavalliselta amerikkalaiselta lähiöltä: siistit kadut, samanlaiset valkoiset talot, hortensioita pihoilla ja lasten polkupyöriä nurmikolla ilta-auringossa.
Tällainen oli myös Lois Gibbsin koti. Hän oli nuori kahden lapsen äiti. Arki kului koulumatkojen, ruoanlaiton ja naapureiden kanssa jutustelun parissa. Elämä tuntui vakaalta ja turvalliselta – kunnes hänen poikansa sairastui.
Louisin poika, kutsumme häntä tässä jaksossa Michaeliksi, oli vasta viisivuotias. Hän oli iloinen ja energinen lapsi, joka rakasti leikkiä ulkona ja pyöräillä koulun pihalla. Mutta yhtäkkiä hänen terveytensä alkoi luhistua.
Ensin tulivat päänsäryt.Sitten vatsakivut ja jatkuva väsymys.Poika oli kalpea, ärtynyt ja usein kuumeinen.
Lois kuljetti häntä lääkäriltä toiselle, mutta kukaan ei osannut sanoa, mikä poikaa vaivasi.Lääkärit epäilivät milloin allergiaa, milloin stressiä, mutta mikään hoito ei auttanut. Yöllä Lois valvoi poikansa vierellä, kuunnellen hänen hengitystään ja toivoen, että seuraavana aamuna hän voisi paremmin.
Samaan aikaan kotona alkoi tapahtua outoja asioita. Kellarissa leijui haju, joka ei tuntunut tulevan viemäristä. Sateen jälkeen lattialle nousi vettä – öljyistä, sateenkaaren väreissä kimaltavaa.
Eikä Michael ollut ainoa, joka sairastui. Naapuruston lapsilla oli ihottumia ja hengitysvaikeuksia, osa naisista koki toistuvia keskenmenoja, ja lemmikkejä kuoli ilman selkeää syytä.
Eräänä päivänä Lois oli koululla, jossa Michael kävi ensimmäistä luokkaa. Hän kuuli ohimennen opettajan keskustelun toisen vanhemman kanssa. Vanhempi oli huolissaan, koska koulun leikkipaikan takana, lähellä metsikköä, lapset olivat löytäneet outoja, ruostuneita tynnyreitä. Niiden ympärillä maaperä oli pehmeää ja haisi pahalta.
Kun tynnyrit kaivettiin esiin, osa niistä vuoti outoa nestettä.Niiden sisältöä ei osattu heti tunnistaa. Haju oli kuitenkin niin voimakas, että jotkut vanhemmat kielsivät lapsiaan menemästä alueelle enää.
Lois alkoi epäillä, voisiko hänen poikansa sairaus liittyä jotenkin ympäristöön.
Hän alkoi jutella naapureiden kanssa ja keräsi listan sairauksista ja oireista.
Päänsärkyjä, ihottumia, hengitysvaikeuksia, keskenmenoja. Lista oli pitkä – ja hätkähdyttävän samankaltainen perheestä toiseen.
Kun Lois vei havaintonsa viranomaisille, häntä kuunneltiin kohteliaasti – ja unohdettiin saman tien. Sanottiin, että kyse oli sattumasta. Mutta Lois ei uskonut siihen.
Hän jatkoi asian selvittämistä ja onnistui saamaan käsiinsä kaupungin vanhoja kaavoituspapereita ja tonttikarttoja. Niissä toistui heidän kotipaikkansa nimi, – Love Canal – mutta myös nimi jota hän ei ollut ennen kuullut: Hooker Chemical Company.
Love Canal oli saanut nimensä 1800-luvulla insinööri William Love’n mukaan, joka halusi rakentaa kanavan Niagaran joen ja Ontario-järven välille.Hanke epäonnistui, ja jäljelle jäi puoliksi kaivettu kanava – tyhjä, veden täyttämä uoma.
1930-luvulta lähtien alueella toimi teollisuutta, ja Hooker Chemical Company käytti hylättyä kanavaa jätteidensä kaatopaikkana.Vuosien aikana sinne haudattiin yli 20 000 tonnia kemiallista jätettä: torjunta-aineita, liuottimia ja dioksiinia – aineita, joiden tiedetään aiheuttavan syöpää.
Kun kanava täyttyi, yritys peitti sen savella ja maalla ja myi alueen kaupungille yhden dollarin hintaan.Kauppakirjaan lisättiin lause: yritys ei vastaa mahdollisista tulevista vahingoista.
Kun tiedot Love Canalin historiasta alkoivat levitä, yhteisö järkyttyi.Se, mitä oli pidetty tavallisena idyllisenä asuinalueena, olikin rakennettu suoraan kemikaalihautauksen päälle. Kellarit, joissa oli vuosien ajan ollut outo haju.Vesi, joka näytti välillä öljyiseltä.ihmiset, jotka sairastuivat ilman selvää syytä. Kaikki sai uuden merkityksen.
Kun Lois alkoi kertoa löydöksistään muille, ihmiset jakaantuivat kahtia.Osa ajatteli, että kyse oli liioittelusta. Että ei ollut mahdollista, että kokonainen naapurusto olisi rakennettu myrkyllisen jätteen päälle.Toiset kuitenkin tunnistivat heti oireet, joista Lois puhui. Heillä oli samoja ongelmia – päänsärkyjä, ihottumaa, väsymystä.
Yhteisön sisällä alkoi liike. Ihmiset kokoontuivat toistensa olohuoneisiin, toivat mukanaan lääkereseptinsä ja sairaalakuitit. He vertailivat oireita, tekivät taulukoita, piirsivät karttoja siitä, missä sairastumisia esiintyi eniten.Kuvio alkoi hahmottua. Ja sen keskiössä oli koulu – juuri se paikka, jossa heidän lapsensa viettivät suurimman osan päivästään.
Lois ja muut vanhemmat yrittivät saada viranomaisia tutkimaan asiaa. He ottivat yhteyttä kaupungin terveyslautakuntaan, osavaltion ympäristöviranomaisiin ja jopa Yhdysvaltain terveysministeriöön.Aluksi vastaukset olivat samoja: ei näyttöä syy-seuraussuhteesta. Ei syytä huoleen.
Mutta Lois ei luovuttanut.Hänestä oli tullut päättäväinen. Hänellä ei ollut tieteellistä koulutusta, mutta hän oppi nopeasti, kuinka virallisia asiakirjoja haettiin, miten raportteja luettiin ja mitä termejä piti käyttää, jotta viranomaiset ottaisivat hänet vakavasti.
Lopulta hän sai järjestettyä tapaamisen New Yorkin terveysviraston tutkijoiden kanssa. He lupasivat ottaa maaperänäytteitä ja tutkia alueen vettä.
Tulokset olivat järkyttäviä.Maaperästä ja pohjavedestä löytyi yli 80 erilaista kemiallista yhdistettä, joista osa oli tunnettuja syöpää aiheuttavia aineita – bentseeniä, klorobentseeniä ja dioksiinia.Useiden aineiden pitoisuudet ylittivät turvalliset raja-arvot sadoilla kerroilla.
Viranomaiset eivät voineet enää kiistää asiaa.Kesällä 1978 New Yorkin osavaltion kuvernööri julisti Love Canalin hätäalueeksi. Koulu suljettiin välittömästi, ja ensimmäiset perheet siirrettiin pois kodeistaan. Kukaan ei silti osannut vielä sanoa, kuinka laajalle saastuminen oli levinnyt.
Sadevesi oli vuosien varrella kuljettanut kemikaaleja maaperässä, ja ne olivat tihkuneet kellareihin ja puutarhoihin.Monet naapuruston perheet tunsivat syyllisyyttä – he olivat rakentaneet elämänsä paikkaan, joka oli osoittautunut vaaralliseksi, vaikka tietenkään he eivät olleet tehneet mitään väärää.
Kun uutinen levisi, paikalle saapui toimittajia ympäri maata.Televisio näytti kuvia asukkaista, jotka seisoivat mielenosoituksissa käsissään kylttejä, joissa luki “Evakuoikaa meidät nyt” ja “Meitä myrkytetään omissa kodeissamme”.Lois Gibbsistä tuli heidän äänensä.Hän puhui kameroille, kirjoitti kirjeitä poliitikoille ja järjesti yhteisön protesteja.
Yhdessä vaiheessa hän jopa meni Washingtoniin ilman virallista kutsua ja onnistui tapaamaan Yhdysvaltain hallinnon edustajia. Hän kertoi heille, miltä tuntuu pelätä oman lapsensa puolesta joka päivä – ja asua paikassa, jossa maaperä itsessään on vaarallinen.
Lopulta hallitus ryhtyi toimiin. Presidentti Jimmy Carter julisti Love Canalin kansalliseksi katastrofialueeksi ja määräsi satojen perheiden evakuoinnin.Tämä oli ensimmäinen kerta Yhdysvaltojen historiassa, kun ympäristön saastuminen johti viralliseen liittovaltion hätätilaan ja suurimittaiseen väestönsiirtoon. Evakuointi ei ollut helppoa. Monet perheet eivät halunneet lähteä kodeistaan, jotka olivat heidän koko elämänsä säästöjen arvoisia. Toiset taas eivät voineet jäädä – heidän lapsensa olivat sairaita, ja lääkärit varoittivat jatkuvasta altistumisesta.
Kaupunki, joka oli joskus ollut elävä ja tiivis yhteisö, hiljeni vähitellen.Kadut tyhjenivät, ikkunat naulattiin kiinni, ja talot jätettiin odottamaan purkamista tai puhdistusta.
Love Canalin tapaus herätti kysymyksiä, jotka ulottuivat paljon Niagara Fallsia pidemmälle.Kuinka moni muu alue maassa kätki samanlaisen menneisyyden?Kuinka monta tynnyriä oli haudattu peltojen ja puistojen alle – ilman, että kukaan tiesi?
Vuonna 1980 säädettiin laki, joka tunnetaan nimellä Superfund Act.Se antoi viranomaisille mahdollisuuden tutkia ja puhdistaa vaarallisesti saastuneita alueita sekä velvoittaa saastuttajat maksamaan kustannukset.Love Canalista tuli tämän lain ensimmäinen kohde. Hooker Chemical, joka oli myöhemmin sulautunut osaksi Occidental Petroleum oksidentäl petrooliam-yhtiötä, määrättiin maksamaan satoja miljoonia dollareita korvauksia ja puhdistuskuluja.
Mutta vaikka laki ja korvaukset tulivat voimaan, monille alueen asukkaille se ei ollut lohdutus.He olivat menettäneet kotinsa, terveytensä ja yhteisönsä – asiat, joita ei voi mitata rahassa.
Lois Gibbs muutti pois Niagara Fallsista ja omisti loppuelämänsä ympäristöaktivismille.Hän perusti järjestön nimeltä Center for Health, Environment and Justice, joka auttoi muita yhteisöjä tunnistamaan ja taistelemaan vastaavia ongelmia vastaan.Hänestä tuli symboli sille, mitä yksi ihminen voi saada aikaan, kun hän kieltäytyy vaikenemasta. Loisin poika toipui vähitellen, mutta hänen lapsuudestaan jäi varjo. Lois on kertonut myöhemmin, että vaikka hänen poikansa toipui, hän ei koskaan täysin vapautunut siitä pelosta, jonka vuodet Love Canalissa jättivät.
Mutta hänen poikansa sai mahdollisuuden kasvaa aikuiseksi, rakentaa oman elämänsä ja jättää taakseen kaupungin, joka oli kerran sairastuttanut hänet.Se ei ollut kaikkien naapureiden kohtalo. Monet Love Canalin lapsista kärsivät pysyvistä terveysongelmista, ja useat alueen perheet menettivät läheisiään sairauksille, joiden yhteys myrkkyihin on jäänyt epäselväksi, mutta ei unohdetuksi.
Nykyään Love Canalin alue näyttää jälleen tavalliselta asuin-alueelta.Osa alueesta on puhdistettu, ja sinne on rakennettu uusia koteja.Mutta menneisyys ei ole kadonnut kokonaan.
Osa alueesta on yhä aidattu, ja maaperää seurataan säännöllisesti. Monet entiset asukkaat eivät koskaan palanneet – he sanoivat, etteivät enää voisi tuntea oloaan turvalliseksi maalla, joka kerran myrkytti heidän perheensä.
Lähteet: – U.S. Environmental Protection Agency (EPA): Love Canal Tragedy
– United States Department of Justice: Occidental Chemical Corporation (Hooker Chemical) Superfund Settlements
– The New York Times (1978–1980): multiple articles on the Love Canal evacuation and Lois Gibbs’s activism
– PBS American Experience: Poisoned Ground – The Tragedy of Love Canal
– National Library of Medicine: Health Effects of Hazardous Waste Exposure on Love Canal Residents
– Centers for Disease Control and Prevention (CDC): Love Canal Emergency Declaration, 1978
– University at Buffalo Archives: Love Canal Collection
– Gibbs, Lois: Love Canal: My Story (1982) – Lois’s own account of the events
– U.S. Congress: Comprehensive Environmental Response, Compensation, and Liability Act of 1980 (Superfund)
– BBC News: How Love Canal became a national symbol for toxic waste (2023)
– History.com Editors: Love Canal – concise historical overview
– Smithsonian Magazine: The Woman Who Brought Love Canal to Light (interview with Lois Gibbs)
– Niagara Gazette Archives: local news from 1977–1981
– The Guardian: The lasting legacy of Love Canal – and what it means for environmental justice today
2. Jäätynyt aika
19-vuotias Jean Hilliard katoaa keskellä yötä -30 °C pakkasessa. Aamulla hänen ruumiinsa löydetään jäätyneenä maasta. Tämä on tarina yöstä, joka pysäytti ajan – eikä mikään ollut sen jälkeen ennallaan.
❯ Jakson käsikirjoitus
2. Jäätynyt aika Eletään poikkeuksellisen kylmää joulukuuta vuonna 1980 Pohjois-Minnesotassa, Yhdysvalloissa. Pakkanen on kivunnut yli kolmenkymmenen asteen. Tie halkoo autiota maisemaa. Nuori nainen harhailee toivottomana yön pimeydessä etsien apua. Aamun sarastaessa, hänen ruumiinsa löydetään jäätyneenä hangesta.Mutta …. kylmä yö ei päästänyt otettaan – ei vielä pitkään aikaan.
Jean Hilliard oli 19-vuotias opiskelija Lengbystä, noin tuhannen asukkaan yhteisöstä Pohjois-Minnesotasta. Hän oli hiljainen, mutta sosiaalinen nuori nainen, joka työskenteli osa-aikaisesti paikallisessa kaupassa ja asui vielä vanhempiensa kanssa.
Lengby oli tyypillinen maaseutukaupunki – pitkiä peltoja, tiheitä metsiä ja talvisin jatkuvaa pakkasta.
Vuosi 1980 oli ollut erityisen kylmä. Joulukuun puolivälissä lämpötila laski lähes joka yö alle –25 °C:een. Tähän aikaan vuodesta ajomatkat olivat hitaita, ja tiet jäätyivät nopeasti.
Jean oli viettänyt iltaa ystäviensä luona Fosstonin kaupungissa. Hänellä oli autona vanha takavetoinen Ford LTD, joka ei aina ollut kovin luotettava kovalla pakkasella.Myöhään yöllä, noin puolenyön aikaan, hän lähti ajamaan takaisin Lengbyyn.Tie kulki metsien halki, lähes asumattomalla alueella.
Matkan puolivälissä, noin 10 kilometriä ennen kotia, auton takapyörät menettivät pidon ja ajoneuvo suistui ojaan.Moottori sammui, eikä se enää käynnistynyt. Elettiin aikaa ennen matkapuhelimia, eikä alueella ollut liiikennettä öisin. Jeanin onneksi hänen ystävänsä, Wally Nelson, asui vain muutaman kilometrin päässä.
Hän päätti yrittää kävellä sinne.
Lämpötila oli noin –30 °C, eikä tuuli juuri helpottanut oloa. Jeanilla oli päällään farkut, talvitakki, saappaat ja käsineet, mutta ei pakkasvaatetusta. Kävely oli uuvuttavaa syvässä lumessa. Jonkin aikaa käveltyään Jean alkoi tuntea tärinää ja väsymystä – merkkejä alkavasta hypotermiasta.
Kello oli jo yli yhden yöllä, kun vihdoin ystävän ulko-ovi häämötti Jeanin edessä. Vain muutama askel enää ja hän olisi perillä. Mutta hänen kehonsa ei enää totellut. Jean tuupertui jäiseen maahan vain noin neljän metrin päähän Nelsonin kodin ulko-ovesta.
Aamulla, noin kello seitsemän, Wally Nelson heräsi ja lähti tavalliseen tapaansa ulos tarkistamaan tiluksiaan. Silloin hän huomasi maassa oudon muotoisen lumipenkan. Kun hän tuli lähemmäs, hän näki, että se oli Jean.
Hänen kasvonsa olivat harmaat ja jäiset. Hänen silmänsä olivat auki, mutta niissä ei näkynyt liikettä. Ne olivat jäässä.Hänen hiuksensa olivat jäätyneet päänahkaan kiinni, ja hänen raajansa olivat täysin jäykät. Nelson oletti heti, että hän oli kuollut. Silti hän yritti vetää Jeanin sisään taloon.
Nelson soitti ambulanssin.Paikalle saapuneet ensihoitajat eivät saaneet hänen ruumiinlämpöään mitattua tavallisilla välineillä. Hänen pulssinsa oli niin heikko, että se tuntui vain muutaman kerran minuutissa.
Jean Hilliard kyydittiin Fosstonin sairaalaan, pieneen paikalliseen hoitolaitokseen.Lääkärit arvioivat nopeasti, että hänen elintoimintonsa olivat lähes pysähtyneet.Hänen ihonsa oli niin kova, että suoneen ei saatu laitettua neulaa.Hänen silmänsä eivät reagoineet valoon, ja pupillit olivat laajentuneet.
Kukaan ei uskonut hänen selviävän. Sairaalan henkilökunta päätti kuitenkin yrittää.He asettivat Jeanin lämpöpeitteiden ja lämpötyynyjen alle.He eivät yrittäneet nopeaa lämmitystä – se olisi voinut aiheuttaa kudosvaurioita tai sydämen rytmihäiriöitä.
Lääkärit päättivät edetä hitaasti, toivoen, että lämpö palautuisi asteittain.
Noin kahden tunnin kuluttua sairaalan hoitaja huomasi pienen nytkähdyksen Jeanin sormissa.Se ei ollut selvä liike, mutta merkki siitä, että keho reagoi.
Vähitellen hänen ihonsa alkoi pehmetä.Sydämen rytmi muuttui hitaasti vahvemmaksi.Aamupäivän aikana Hilliard avasi silmänsä. Ensimmäiset sanat, jotka hän sanoi, olivat hänen vanhempiensa nimet. Hänen ruumiinlämpönsä oli vielä vaarallisen alhainen, mutta nousussa.Hänet pidettiin tarkkailussa useita päiviä.Lopulta hän toipui täysin – ilman pysyviä vammoja.Hänen jaloissaan oli lieviä paleltumia, mutta nekään eivät vaatineet amputointia.
Lääketieteellisesti Jean Hilliardin tapaus on poikkeuksellinen, mutta ei täysin tuntematon.
Kun kehon lämpötila laskee hitaasti, aineenvaihdunta hidastuu.Sydän, aivot ja sisäelimet tarvitsevat vähemmän happea. Jos hapenpuute ja jäätyminen etenevät tasaisesti, keho voi siirtyä tilaan, jossa solut eivät kuole – ne vain pysähtyvät.
Tätä ilmiötä kutsutaan suojaavaksi hypotermiaksi. Samaa periaatetta käytetään nykyisin sairaaloissa tarkoituksellisesti sydänleikkauksissa ja aivovaurioiden ehkäisyssä.
Hilliardin tapauksessa ulkoilman kylmyys laski hänen ruumiinlämpöään asteittain.Kehon toiminnot hidastuivat ennen kuin jääkiteet ehtivät tuhota kudoksia.Kun hänet lämmitettiin hitaasti, aineenvaihdunta palautui ja elintoiminnot käynnistyivät.
Tämä edellytti äärimmäisen tarkkaa lämpötilan ja ajan yhdistelmää – käytännössä sattumaa.Lääkärien mukaan pienikin ero olosuhteissa olisi todennäköisesti johtanut kuolemaan tai vakaviin vaurioihin.
Jeanin toipumista ei voi täysin selittää yksittäisellä tekijällä.Mahdollisesti hänen nuori ikänsä, hyvä peruskunto ja hitaasti laskeva lämpötila yhdessä muodostivat olosuhteet, joissa keho ei ehtinyt vaurioitua ennen kuin lämpö palautui.
Jean Hilliard toipui täysin ja palasi normaaliin elämäänsä.Hän ei kärsinyt pysyvistä vammoista, eikä hän itse pitänyt kokemustaan ihmeenä.Myöhemmissä haastatteluissa hän on todennut, ettei muista yön tapahtumista mitään.
Tapauksesta tuli kansainvälinen uutinen ja sitä siteerattiin useissa lääketieteellisissä julkaisuissa.Lääkärit ympäri maailmaa keskustelivat siitä, oliko kyse pelkästään fysiologisesta ilmiöstä vai jostakin vielä tuntemattomasta tekijästä. Tänäkin päivänä Jean Hilliardin tapaus mainitaan, kun puhutaan äärimmäisestä hypotermiasta ja ihmisen sietokyvystä kylmälle. Hänestä tuli esimerkki siitä, että keho voi selvitä olosuhteissa, joissa eloonjääminen vaikuttaa mahdottomalta.
Tapaus nostaa esiin kysymyksen, johon ei vieläkään ole täyttä vastausta:Kuinka pitkälle ihmisen fysiologia voi taipua, ennen kuin elintoiminnot lakkaavat pysyvästi?Missä kulkee kuoleman raja, jos elintoimintoja voidaan palauttaa useita tunteja pysähdyksen jälkeen?
Lääketiede on edistynyt valtavasti, mutta Hilliardin selviytyminen muistuttaa, että luonnossa on yhä ilmiöitä, joita emme täysin ymmärrä.Kylmä, joka tavallisesti tappaa, voi joskus myös pelastaa. Jean Hilliardin nimi jäi lääketieteen historiaan – ei ihmeenä, vaan todisteena siitä, kuinka ohuella rajalla elämä ja kuolema voivat kohdata.
Lähteet:
* Minneapolis Star Tribune, joulukuu 1980
* Fosston Municipal Hospital arkistot
* Journal of the American Medical Association (1981–1983)
* Grand Forks Herald -haastattelut (2000–2010)
* Minnesota Public Radio, "Surviving the Cold" (2009)
1. Toxic Lady
Gloria Ramirez tuodaan Riversiden sairaalaan hengenvaarallisessa tilassa. Hetkeä myöhemmin päivystys joutuu kaaokseen – henkilökunta sairastuu yksi toisensa jälkeen, ja huone täyttyy oudosta hajusta, jota kukaan ei osaa selittää. Kuka oli Gloria Ramirez, ja mitä todella tapahtui tuona yönä, kun hänestä tuli tunnettu nimellä The Toxic Lady - myrkyllinen nainen?
❯ Jakson käsikirjoitus
1. Toxic Lady Ambulanssi kaartaa Riversiden keskussairaalan päivystyksen eteen. Paareilla makaa 31-vuotias nainen. Hetkeä myöhemmin kolme hoitajaa kaatuu selittämättömästi, yksi heistä päätyy teho-osastolle. Tässä vaiheessa kukaan ei vielä aavista, että Riversidessa on käynnistymässä yksi lääketieteen historian oudoimmista tapahtumaketjuista.Gloria Ramirez syntyi vuonna 1963 Riversiden kaupungissa, eteläisessä Kaliforniassa. Gloria avioitui nuorena komean David Ramirezin kanssa, jonka kanssa he saivat kaksi tytärtä. Gloria oli lämmin, empaattinen ja yhteisössään aktiivinen — hän lauloi kirkon kuorossa, teki vapaaehtoistyötä ja vietti mahdollisimman paljon aikaa perheen ja lasten kanssa.
Vuonna 1993 Glorian kukoistava perheonni kuitenkin särkyi. Gloria alkoi kärsiä jatkuvasta väsymyksestä ja kivuista. Lääkärissä tehdyn tutkimuksen tulos oli Glorian perheelle järkytys. Gloria nimittäin sairasti pitkälle edennyttä kohdunkaulan syöpää, eikä jäljellä olevaa elinaikaa olisi enää paljon.
Syöpähoidot olivat raskaita, kivuliaita ja kuluttavia. Gloria päätti viettää viimeiset hetkensä kotona, lähellä rakkaitaan, turvautuen myös itsehoitokeinoihin kivun lievittämiseksi.
Helmikuun 9. päivän iltana Glorian vointi romahti nopeasti. Gloria muuttui kalpeaksi, haukkoi henkeään ja alkoi kouristella. Ambulanssi hälytettiin paikalle ja hänet kiidätettiin Riversiden keskussairaalan päivystykseen. Saapuessaan Gloria oli heikossa kunnossa, mutta osittain tajuissaan — sekava, mutta reagointikykyinen. Gloria saatiin nopeasti hoitoon. Hengitystä tuettiin happimaskilla ja kouristuksia pyrittiin hallitsemaan rauhoittavilla lääkkeillä. Tilanne oli vakava, muttei poikkeuksellinen. Riversiden ensihoitajat olivat kokeneita ammattilaisia ja tottuneet hoitamaan hengenvaarassa olevia potilaita.
Pian hoito sai kuitenkin oudon käänteen.
Kun sairaanhoitaja Susan Kane otti Glorian kanyylistä verinäytteen, hän haistoi vahvan ammoniakin hajun, joka levisi nopeasti huoneeseen. Kane ojensi ruiskun lääkäri Julie Gorchynskille, joka kiinnitti huomiota näytteen poikkeavaan koostumukseen — näytti siltä, kuin veressä kelluisi pieniä, kellertäviä hiukkasia. Myös päivystyksen johtaja Humberto Ochoa vahvisti eriskummalliset poikkeamat.
Viimeistään tässä vaiheessa oli selvää, että kyseessä ei ollut rutiinitehtävä ja huoneessa tunnelma alkoi kiristyä.
Hetkeä myöhemmin sairaanhoitaja Susan Kanen kasvot kalpenevat, hänen katseensa alkaa harhailla ja pian hän romahtaa tiedottomana maahan. Susanin jälkeen sairaanhoitaja Maura Gilligan alkaa oksentaa ja hänen vieressään seisonut hoitaja Susan Balderas lyyhistyy Susanin lailla maahan.
Päivystys joutuu kaaoksen ja sekasorron valtaan.
Päivystysalue evakuoidaan ripeästi. Potilaat ja henkilökunta siirretään ulos kylmään helmikuun yöhön. Päivystys eristetään ja kaikkien sisällä olleiden vaatteet kerätään myrkyllisen jätteen pusseihin. Gloria jää eristettynä päivystykseen ja vain muutama ilmatiiviisiin suojavarusteisiin pukeutunut työntekijä jää huoneeseen jatkamaan hoitoa. Kaikista yrityksistä huolimatta, klo 20:50 Gloria Ramirez todetaan kuolleeksi.
Virallinen kuolinsyy: munuaisten vajaatoiminta, ja sydämen rytmihäiriö. Virallinen kuolinsyy ei kuitenkaan selitä sitä, miksi huoneessa olleet työntekijät sairastuivat, vaikka mitään näkyvää vaaraa ei ollut havaittavissa. Päivystyksen työntekijöistä 23 sai vakavia oireita ja heistä viisi päätyi sairaalahoitoon.
Vakavimmat oireet sai lääkäri Julie Gorchynski. Häntä hoidettiin tapauksen jälkeen kaksi viikkoa teho-osastolla hengitysvaikeuksien vuoksi. Hoidon aikana hänellä todettiin luuydinsuppressio — luuytimen toiminnan lamaantuminen. Julie ei koskaan täysin toipunut. Hän kärsi pitkään hermosto- ja luuydinvaurioiden seurauksista, jotka muuttivat hänen elämäänsä pysyvästi.
Aamulla Riversiden päivystyksen yölliset tapahtuvat päätyvät lehtien kanteen ympäri Yhdysvaltoja. Lööpit kirjoittavat salaperäisestä myrkyllisestä naisesta ja Gloria sai pian lempinimekseen ”The toxic lady”.
Riversiden kuolemansyyntutkijat ottavat yhteyttä Yhdysvaltojen liittovaltion tutkimuslaboratorioon lisäselvityksiä varten. Patologit eivät löytäneet ruumiinavauksessa mitään tapausta selittävää: ei bakteereja, ei myrkkyjä, ei säteilyä. Tutkimuksessa näyttetään Glorian veren ja kudosten lisäksi myös huoneilmasta päivystyksen pinnoista, mutta ratkaisua mysteeriin ei saatu.
Tämän jälkeen tutkintaa jatkavat tohtorit Ana María Osorio ja Kirsten Waller. Tutkijat haastattelevat kaikkia päivystyksen työntekijöitä ja käyvät läpi päivystyksessä käytettävät lääkkeet, rakennuksen ilmanvaihdon sekä käytössä olleet kemikaalit ja desinfiointiaineet.
Myös heidän tutkintansa päätyy myrkytysteorian kannalta umpikujaan. Lopulta virallisen loppuraportin johtopäätös oli varsin ristriitainen. Heidän mielestään kyseessä ei ollut myrkky, vaan tapahtumat johtuivat ….. joukkohysteriasta.
Tutkijoiden mielestä oireet olivat psykosomaattisia ja olivat seurausta stressistä ja paniikinomaisesta ilmapiiristä. Ei varmasti ole yllättävää, että päivystyksen työntekijät tyrmistyivät raportin päätelmästä. Useat heistä saivat vakavia oireita ja yksi heistä oli teho-osastolla viikkoja. Hoitajat eivät missään vaiheessa suostuneet hyväksymään joukkohysteria-teoriaa ja osa heistä haastoi jopa tutkijat oikeuteen.
Aikaa kului, mutta tutkinta ei loppuraportista huolimatta päättynyt.
Vuotta myöhemmin Livermoren toksikologi Brian Andresen esitti vaihtoehtoisen selityksen.
Gloria oli mahdollisesti käyttänyt kipuun itsehoitona DMSO:ta – dimetyylisulfoksidia – jota oli saatavilla ilman reseptiä tuohon aikaan luontaistuotekaupoista.. Hänen verestään löytyi pieniä määriä DMSO:n metaboliittia, dimetyylisulfonia.
DMSO sai 1990-luvulla Yhdysvalloissa suosiota vaihtoehto- ja urheilulääketieteen piirissä. Sitä käytettiin epävirallisesti esimerkiksi reuman ja nivelrikon oireiden lievitykseen, urheiluvammojen hoitoon ja kroonisen kivun lievittämiseen. Vaikka aineen käyttö oli verrattain suosittua, ei DMSO ollut Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkeviraston hyväksymä lääkehoito.
Andresenin teorian mukaan DMSO saattoi sairaalassa altistua poikkeuksellisille olosuhteille, kuten lisähapelle. Olosuhteiden vaikutuksesta DMSO olisi muuttunut kemiallisten reaktioiden kautta dimetyylisulfaatiksi, joka on hengenvaarallinen hermokaasu. Dimetyylisulfaatti vaikuttaa jo pieninä pitoisuuksina hengitysteihin ja hermostoon, aiheuttaen juuri niitä oireita, joita henkilökunnalla havaittiin. Brian Andresenin raportti julkaistiin Forensic Science International -lehdessä.
Teoria sai varauksellista hyväksyntää, mutta myös paljon kritiikkiä.
Monet asiantuntijat kyseenalaistavat reaktioiden todennäköisyyden. Kemiallisesti dimetyylisulfaatin muodostuminen vaatii tarkkoja olosuhteita – kuten korkeita lämpötiloja ja katalyyttejä – joita sairaalassa ei ollut. Lisäksi Glorian perhe kiistää, että hän olisi koskaan käyttänyt DMSO:ta laisinkaan.
Tutkimuksissa ei koskaan löydetä todisteita dimetyylisulfaatista – vain sen mahdollisista hajoamistuotteista, sulfaatti-ioneista, joiden uskotaan syntyneen hydrolyysin surauksena. Niinpä Livermoren teoria jää edelleen pelkäksi hypoteesiksi — vahvaksi, mutta kiistellyksi.
Vuodet kuluivat, mutta Riversiden mysteeri ei jättänyt tutkijoita rauhaan.
New Times -lehti esitti vuosia tapauksen jälkeen hyvin toisenlaisen teorian Riversiden sairaalan yön tapahtumiin.
Lehden mukaan Glorian suoneen olisi joutunut vahingossa metyyliamiinia — teollista ainetta, jota käytetään muun muassa metamfetamiinin valmistuksessa. Riversiden alue oli 1990-luvun alussa yksi Yhdysvaltojen suurimmista metamfetamiinikeskuksista.Teorian mukaan osa sairaalan henkilökunnasta olisi varastanut metyyliamiinia ja säilönyt sitä IV-nestepusseihin salakuljetusta varten. Yksi pusseista olisi saattanut päätyä vahingossa takaisin varastoon — ja lopulta Glorian kanyyliin. Metyyliamiini höyrystyy nopeasti joutuessaan kosketuksiin hapen kanssa.Tämä selittäisi ammoniakin hajun ja altistuneiden oireet. Aine olisi haihtunut nopeasti, eikä siitä olisi jäänyt jälkiä Glorian vereen.
Lehden teoriaa ei ole koskaan voitu vahvistaa. Silti monet pitävät sitä todennäköisempänä kuin monimutkaista kemiallista ketjureaktiota, johon Livermoren DSMO-teoria perustuu.
Gloria Ramirez haudattiin maaliskuussa 1994 eristettyyn metalliarkkuun. Hautajaisissa läsnä olivat vain lähimmät ystävät ja sukulaiset. Riversiden yhteisö jäi kaipaamaan lempeää, valoisaa ja sydämellistä naista, joka säilytti lämpönsä ja myötätuntonsa – vaikka oma elämä oli täynnä kipua ja taistelua syöpää vastaan. Hänen lapsensa eivät koskaan saaneet lopullista vastausta Riversiden tapahtumiin.
Tapauksen seurauksena sairaaloiden turvallisuuskäytäntöjä päivitettiin ympäri Yhdysvaltoja. Tapauksen tutkijat jakautuivat mielipiteissään ja, ja Glorian tarina jäi elämään. Kukaan ei voi varmasti sanoa, mitä Glorian kehossa lopulta tapahtui.
Mutta yksi asia on varma: sinä helmikuisena yönä tapahtui jotakin, jota tiede ei täysin ymmärrä. Mikä teki Gloriasta — myrkyllisen naisen?
Lähteet:
– Los Angeles Times (1994–1995) – articles on the Gloria Ramirez case.
– Forensic Science International (1997) – Brian Andresen’s report on the DMSO theory.
– Lawrence Livermore National Laboratory – research reports and public statements.
– New Times Los Angeles (1995) – “The Toxic Lady” article.
– Ana María Osorio & Kirsten Waller, California Department of Health Services – virallinen tutkimusraportti
– BBC News, ABC News, The Guardian – artikkeleita.
– Discovery Channel: Mystery Diagnosis and The New Detectives
– Wikipedia
ANNA PALAUTETTA
Onko mielessäsi tarina, joka ansaitsisi tulla kuulluksi - tai haluatko vain kertoa, mitä ajattelit viime jaksosta? Kaikki viestit luetaan!